Sininen keskitie

Onks noloo jos saa vanhempana kerran elämässään omaa aikaa ja sitten lukee lastenkirjan ylhäisessä yksinäisyydessään? No ihan sama, mutta niin tein, ja totesin, että kyllä tämän voi lukea lastenkin kanssa.

Onks noloo? oli Kirjan ja ruusun päivän lahjakirja (jei! eikä muistella sitä latistusta, että kassalla tyrkättiin myös aikuistenkirja mukana joka tuntui alkuperäisen kirjan dissaamiselta), jonka on kirjoittanut Ronja Salmi ja loistavasti, sarjakuvamaisesti kuvittanut Jami Nurminen. Onks noloo? on ilmeisesti myös jokin sortin tv-sarja, jota en ole nähnyt. Mutta kirja kertoo kutosluokasta ja sen kouluarjesta, jossa päähenkilö Petja sukkuroi miettien mikä on aina tilanteeseen sopivaa ja mikä ei. Siis just silleen niin kuin lapset tuossa vaiheessa toimivat. Jatkuvasti itseään toisiinsa veraten, että onko noloa vai ihan ok.

Kirja on hauska mutta samalla arkisia tilanteita käsittelevä. Onks esim noloo pieraista tunnille, jäädä kiinni huijaamisesta, ikävöidä äitiä yökoulussa, laulaa koulun edessä tai olla ihastunut... Aika isoja juttuja tuon ikäiselle!

Onks noloo oli myös lasteni mielestä hauska ja hyvä kirja, vaikka ikä ei osunut lähellekään. Silti nolous ja sosiaaliset tilanteet ja niiden lukeminen on asia joka alkaa pikku hiljaa kasvaessa hahmottua. Ja se onkin hyvä juttu, että toisen näkökulma ja ajatukset alkavat kiinnostaa, eikä lopun ikäänsä tallaa vain minä minä -mentaliteetilla. Toisen asemaan asettuminen tuntuu olevan myös monille aikuisille hyvin vaikeaa ja tulee vastakkainasettelua todellakin hassuista asioista, esim. että ei voi tajuta miten joku tykkää hernekeitosta. No mitä tajuamista siinä on, vois vaikka veikata, että se maistuu toisen suussa hyvältä. Sillä näin on, että sinun suusi on ainutlaatuinen, eikä muut asioita tismalleen samoin maista kuten sinä. Se on just niin yksinkertaista. Eikä yhtään noloo.

"Päästikö Petja juuri koko koulun historian isoimman ja kovaäänisimmän pierun?"

- Ronja Salmi ja Jami Nurminen: Onks noloo?

Ministi parasta. Pitkä odotukseni palkittiin ja Mirri Creative julkaisi uuden Katri Tapolan lastenkirjan. Tapola on ehdottomasti yksi kotimaisista lastenkirjailijalemppareistani, sillä hän tuottaa selvästikin intohimolla, joka tihkuu kuin makein ja kypsin mansikka sormille sitä puraistaessa. Pelätin ja rastas on myös ajankohtainen kirja, aikuisillekin, sillä se kertoo sadun kautta ennakkoluuloista, peloista ja samalla uuden tilanteen tuomasta mahdollisuuksista- ja vanhoista arvoista.

Sadussa on maa, jonka omistaja vaihtuu. Maan linnunpelätin valjastetaan häätämään kaikki vieraat linnut pois: "Linnut ovat vihollisia. Linnuilla on siivet kuin pommikoneilla! Linnuilla on terävä nokka ja ne laulavat väärää laulua!". Tapola kertoo sadun kautta millaista on sodan keskellä, elämä vihassa ja syrjinnässä. Tarina on jytevä, ja se pysäytti lapseni heti sen äärelle. Se ei kuitenkaan ole niin hurjan jännittävä kuin aluksi ajattelin, vaan sadun siivet kantavat, kuten yleensä. Ja jopa pienempi lapsistani nautti sadun kuulemisesta, vaikka tajusikin varmasti vain oman osansa. Tapolan teksti soljuu välillä lintujen laulun riimittelyyn, joka pehmentää tarinaa kauniisti. Sadulla on myös onnellinen loppu, jossa pelätin uskaltaa asettua maanomistajaa vastaan, jota kautta maanomistaja huomaa miksi vanha viisaus, lintujen salliminen tilalla oli rikasta.

Pelätin ja rastas -kirjan on kuvittanut Alessandro Pelliccioni. Musta-valkoinen kuvitus epäilytti minua ensiksi lastenkirjassa mutta luettaessa kuvitus tuntuikin ihan mukavalta. Pelätin on osassa kuvista vähän pelottavan näköinen mutta onneksi hymyilevä, varsinkin loppukirjasta.

Uskomattoman hieno satu. Katri Tapola osaa sanan magiikan. Suosittelen kaikkia lukemaan tämän kirjan, varsinkin koululaisikäisten kanssa. Kirjan kautta voi myös löytää keskustelun aiheita vaikkapa koululuokassa. Minikirja. Ministi parasta.

"Olipa kerran maa.
Kun maahan laittoi siemenen, siitä kasvoi kukkia, kasveja ja viljaa.
Niin käy kun panee siemenen multaan.
Siemen itää. Aivan kuin ajatus, joka itää päässä."

- Katri Tapola ja Alessandro Pelliccioni: Pelätin ja rastas (Mirri Creative, saatu kustantajalta)

On aika pitää kesälomabreikki! Ja fiiliksen mukaan se on niin pitkä kuin sattuu hyvälle tuntumaan. Mukavaa heinäkuuta kaikille ja lomaa sitä nauttiville! Muistakaa lukea ja nauttia tarinoiden ihmeellisestä ja vapauttavasta maailmasta. Jos jäät kotimaahan, vaikka kotisohvalle, on maailma kuitenkin pelkän sivun käännön päässä avoinna- myös sinulle.

Kuvissa kesälomallmme katsottuja kirjoja, joita löytyi pinoistani. Katsotaan pääseekö joku lukuun, vai kuinka monta. Viimeisessä kuvassa on tällä hetkellä lukemamme Dahl (ei yllätä ketään), joka on taas taattua Dahlia... Maija Poppasen kuvitus on muuten kotimainen, eli Marika Maijalan piristävä kuvitus. Mietin kauan haluanko kirjan kuvituksen alkuperäisenä vain näin. No ostin nyt Maijalan kuvituksella mutta jos divarissa tulee ap kuvituksinen vastaan, niin mahtuu hyllyyni toinenkin!

Rentouttavaa kesää ja rikkaita lukukokemuksia!

"Merirosvot olivat kuitenkin väsyneitä, sillä he olivat paiskineet ahkerasti töitä.
-Me tarvitsemme lomaa, kapteeni Kalmari voihkaisi."

- Adam & Charlotte Guillan + Rupert Van Wyk: Peräkylän piraatit lomalla

No nyt on nämäkin Peräkylän piraatit olleet lomalla ja voi kuinka se lomailu aina tekeekin hyvää! Kirjoja on tullut luettua siinä samalla kuin ohi mennen ja bloggauspinot ovat melkoiset, mutta kylläpä se taas tästä käynnistyy, tämä bloggaaminen. Vaikka kirjoitustaukokin teki erittäin hyvää.

Adam ja Charlotte Guillainin kirjoittama ja Rupert Van Wykin kuvittama kirjasarja Peräkylän piraateista sai meillä ensikosketuksen kesään sopivan Peräkylän piraatit lomalla -kirjan kautta (2014, Kustannus-Mäkelä, suomennos Terhi Leskinen, oma hylly). Ilmeisesti merirosvot ovat ihan hyvä aihealue kiinnostamaan pieniä lukijoita, koska näitä merirosvoaiheisia ensikirjoja löytyy mukavasti. Näin myös meillä. Peräkylän piraatit haluavat pois palmujen katveesta ja lähtevät Lepolahden leirintäalueelle. Siellä piraatit törmäävät kulttuurishokkiin, eikä heidän merimiehisyytensä olekaan niin arvostettava piirre, tai edes tosissaan otettavissa kuin arjessa. Kirja on hauska ja kuvitus Quentin Blakemaisen ilmeikkään mukava.

Näinhän se menee, että pahimmatkin reissut saattavat olla varsin erinomaisia arjesta irrottajia, koska antavat uutta näkökulmaa ja otetta oman arjen ajattelussa. Oma sänky tuntuu reissujen jälkeen uskomattoman hyvältä paikalta.

Mitenhän teidän kesälomanne on sujuneet ja oletteko lukeneet hyviä lastenkirjoja? Meillä pitkälti yhteislukeminen keskittyi kesällä Aku Ankka juniorin lukemiseen (mikä on hauskaa!) ja pikku hiljaa taas voisimme lukea ihan näitä lukemaan oppivalle -tarkoitettuja kirjoja enemmänkin. Tai kohtuudella, ottaen huomioon koululäksyjen kuormittavuuden. Ja kuulemma tämä Peräkylän piraatit on juuri se kirjasarja, mitä pitää lainata lisää! Pitää siis varmaan mennä taas heti arjen koitettua Pokémon-metsälle, siis kirjastoilemaan, ja hakemaan lisää kirjoja!

Maija Poppanen alkaa muuten olla loppusuoralla... Ja syksyn blogikirjat on pyydetty kustantajilta...

"PAKATKAA KASSINNE, POJAT! OLEN AINA HALUNNUT MENNÄ LEIRINTÄALUEELLE. ANKKURIT YLÖS! ME PURJEHDIMME LEPOLAHTEEN!"

- Guillan, Van Wyk: Peräkylän piraatit lomalla

Roald Dahl kuumeemme sai kesän aikana helpotusta Iskä ja Danny maailmanmestari -kirjasta (Art House, suom. Päivi Heininen, 1999, kirjastolaina). Kirjassa Danny ja iskä asustavat vanhassa kulahtaneessa asuntoautossa kahdestaan, koska Dannyn äiti on kuollut. Samalla he pyörittävät pientä bensa-asemaa.

Pian paljastuukin, että Dannyn isällä on hurja salaisuus. Tai toisaalta, se ei ole sinänsä Dannylle suuri ihme, että isä osaa yllättää, sillä Danny on täysin sitä mieltä, että hänen isänsä on hauskin isä mitä maailma kantaa. Ja kerta toisensa jälkeen iskän tarinat ovat Dannyn suurin viihdyke. Mutta käy ilmi, että iskä onkin salametsästäjä... Ja ihan koukussa tuohon asiaan.

Kirja on tosi hauska ja koukuttava, kuten lähes kaikki lukemamme Dahlit. Toki se on ylistys isyydelle, vanhemmuudelle, hyvälle vanhempi-lapsi vuorovaikutussuhteelle. Ja samalla se käsittelee isompia asioita, kuten ahneus, johon myös Dannyn isä lopulta kaikessa "hyvismäisyydessään" syyllistyy. Ja mehän tiedetään millainen loppu sellaisella on.

Tarinassa on pilkettä silmäkulmassa ja kokonaisuus niin hyväntuulinen. Nämä kirjat haluaisin kaikki omistaa ja ne tulisivat olemaan kirjahyllyssäni vielä siinäkin vaiheessa, kun lapseni eivät asuisi kotona. Dahlin kirjoissa on jotakin sellaista yleistä tarinataituruutta, josta aikuisenkin on hyvä ottaa ajatuksenpoikasta.

Eikös muuten Walliamsillakin ole näitä ihmissuhde-ylistysteemoja kirjoissaan? Dahlin jalanjäljillä...

"'Hmm', hän sanoi. 'Taidat olla vielä vähän liian nuori kuljeskelemaan metsällä pimeässä. En haluaisi että sinun takalistosi pippuroidaan hauleilla ihan vielä.'"

- Dahl, Blake: Iskä ja Danny maailmanmestari

Vai niin, minun pitänee alkaa tunnustaa, että Timo Parvela ei olekaan ihan turha mies kirjoittajaksi. Ja että olen pikkumainen, joka hieman karsastaa suursuosiota saaneita kirjoja! Olemme lukeneet todella vähän Timo Parvelaa, hänen laajasta tuotannostaan huolimatta (tai ehkä juuri siitä) mutta yksi satukirja on ollut luvussa ja jokunen äänikirja lastenhuoneesta kantautuneena. Lapseni tunnistavat Ellan paremmin kuin minä.

Paten kalastuskirja (Tammi, 2016, kirjastolaina) osui silmääni lähinnä äärimmäisen luokseen kutsuvan kantensa vuoksi. Pate -kirjojen loistavasta ja laadukkaasta kuvituksesta vastaa Mörkövahdistakin tuttu Pasi Pitkänen. Kirja on täynnä hyvää, hauskaa ja tasaisella laadulla tehtyä kuvitusta, joka on minulle suuri arvostus lastenkirjoja kohtaan. Kuvitus lähes peittää alleen kirjan tarinan... No mutta ei sentään. Paten kalastuskirja on kokonaisuudessaan huippu kirja!

Ilmeisesti tämä on Pate -sarjan kolmas kirja. Pate matkustaa Norjaan kalalle isänsä, isän kaverin Riston ja jonkun Senjan kanssa. Patea ärsyttää, sillä hänen koiransa joutuu jäämään Senjan vuoksi kotiin. Kalareissussa Pate ja Senja huomaa merkillisiä asioita. Mitäs isät ovatkaan tulleet Norjaan saakka etsimään? Liittyykö se jotenkin kalakirjan viimeisiin puuttuviin sivuihin? Entä kuka on kapteeni Hahab? Oletko kuullut meri...(gulp)...merihirviöistä?

Kirjan kokonaisuus on todella hyvä. Siinä on lyhyet kappaleet, siis oikeasti lyhyet, joita jaksaa alaluokkalainenkin jo lukea. Kuvitus leikkii tekstin kanssa ja antaa lisäinformaatiota, kannustaa lukemaan lisää (ei malttaisi lopettaa...) ja tarina on hyvin humoristinen ja samalla jännittävän mielenkiintoinen. Mietin kyllä onko tarina hieman liian ohueksi jäävä (sivuja kyllä on riittävästi, en sitä) mutta ehkä ei. Se on seikkailumaisuudessaan, selkeydessään just kohderyhmälleen passeli. Voisinpa jopa sanoa, että Timo Parvela ja Pasi Pitkänen on tehnyt tärkeä työn alakoululaisille lukijoille. Toivottavasti nämä kirjat ovat tosissaan tulleet tutuiksi 1-3 -luokkalaisten keskuudessa, ja jos ei, niin opettajat: äkkiä yksi kappale luokan edessä lukemaan ja luultavasti sitten alkaakin jo oma lukeminen kiinnostaa...!

Mahtavaa! Lisää Pateja! (Kuunneltiinkin jo Paten jalkapallokirja kesälomalla äänikirjana, mutta pitää se vielä lukeakin!)

"- Kuka tämän kirjan on sitten kirjoittanut, jos kukaan ei ollut vielä sntynyt? minä ihmettelin.
- Kyllä joku oli, mutta nykyään elossa oleva ei ollut syntynyt silloin, kun tämä kirja kirjoitettiin.
Minä en ollut ihan varma siitä, mitä Senja tarkoitti. Oliko kirjan siis kirjoittanut joku kuollut? Pakko myöntää, että kuolleeksi sillä oli siinä tapauksessa kyllä ihan hyvä käsiala."

- Parvela, Pitkänen: Paten kalastuskirja

Arki palaa, koulut ja päiväkodit täyttyvät jännittyneistä, kikattavista ja innokkaista lapsista. Koulun alettua pienet kengät kopsuttelevat koulumatkoja sankoin joukoin ja välin yksinäisemminkin. Meidän aikuisten on nyt hyvä pitää silmät auki ja kaasu vähän kevyemmällä, kun lapset palaavat liikenteen sekaan aktiivisemmin.

Myös meillä ollaan harjoiteltu koulumatkan kulkemista ja liikennesääntöjä. Kaikkein parasta harjoittelua on ehdottomasti se, että menee ja kulkee, yhdessä. Kerta toisensa jälkeen. Harjoitellaan aktiivisesti tien ylitystä ja kävelyä jalkakäytävillä ja pyörien seassa. Pokémon go:n kanssa kävely onkin alkanut kiinnostaa lapsia (ja aikuisia!) melkoisen paljon, mutta se liikenteen seuraaminen. Siinä meillä lienee syksyn haaste hyvän pelin rinnalle!

Ja tokipa minä etsin liikenneohjausta myös lastenkirjoista. Miina ja Manu koulutiellä (teksti ja kuvat Jari Koivisto, Satukustannus, 2013, oma hylly) kissat lähtevät kävellen kouluun kaverin äidin opastuksella. Kirjassa esitellään turvallista polkupyörää, kuten myös tien ylitystä ja liikennemerkkejä. Tarina on aika simppeli ja mielestäni liikenteessä kävely jäi aika pikaiseksi opastukseksi ja toivoin enemmän toistoja mutta itse kirja ei innostanut toistavaan lukemiseen.

Ja sitäpä sainkin parhaiten Janoschin Pikku karhu ja pikku tiikeri kaupungin kohinassa -kirjasta (WSOY, 1990, suomentanut Riitta Mäyrälä, kirjastolaina), jossa Janoschimaiseen reippaaseen ja humoristiseen tapaansa eläinkaverukset oppivat kuinka liikenteen keskellä kuljetaan. Kirjassa toistetaan ja jopa humoristisesti "huudetaan" (isot kirjaimet) aina, kun vastaan tulee tärkeää huomioitavaa, kuten kadun ylityksessä: "- ENSIN PITÄÄ PYSÄHTYÄ JALKAKÄYTÄVÄN REUNALLE. Selvä juttu! pikku karhu sanoi. -JA SITTEN PITÄÄ KATSOA JOKA SUUNTAAN. (Pikku karhu on tarkkana, joka suuntaan se muistaa katsoa.)".

Tarina on loistava ja lapseni jaksavat kuunnella melko pitkän tarinan moneen kertaan ja sitä aina uudestaan toivoen. Myös ajotielle ryntäämisen seuraukset esitellään rohkeasti: "Mutta jänis lähti loikkimaan salamannopeasti auton editse kadun yli. Pudotti tossunsa, jäi alle. Luunmurtuma, seitsemän viikkoa sairaalassa. Voi sinua jänis! Noin käy, kun ryntää suin päin ajotielle."

Sain myös yllärinä Oppi & Ilon uutuuden, pyyhittävän Valppain mielin, liikennepuuhaa lapsille -tehtäväkirjan, jonka ideasta innoistuin aluksi kovasti. Tehtävissä opetellaan liikennemerkkejä, etsitään kuvasta vaarallisia ja turvallisia tilanteita ja opetetaan jopa vedellä kulkemista. Samalla siellä piirretään reittejä, jäljennetään kulkuneuvoja ja piirretään heijastimia. Tehtäväkirja ei kamalasti innostanut koululaistani, eikä sen sisältö oikein natsannut mielestäni tähän "harjoittelen itsenäistä kulkemista" -teemaan. Joten totean vain, että parhaiten oppii niin, että mennään yhdessä ylös, ulos ja kävelylle. Vaikka Pokémon metsälle, mutta tien ylityksissä peli piip.

Millä tavoin teillä on harjoiteltu itsenäistä kulkemista liikenteessä?

"- Sitten PYSÄHDYTTE ja katsotte joka suuntaan. Aivan niin: PIKKU KARHU ON TARKKANA, JOKA SUUNTAAN SE MUISTAA KATSOA."

- Janosch: Pikku karhu ja pikku tiikeri kaupungin kohinassa

P.L. Traversin Maija Poppanen oli kesälomani pisin kirja, klassikkojen klassikko. Muistan kun näin pienenä Maija Poppasen elokuvana ja lumoonnuin. Kevään aikana katsoin myös leffan, joka kertoi P.L. Traversista ja tuon elokuvan luomisesta.
Mietin paljon sitä, haluanko tämän kirjan alkuperäisellä kuvituksella, jollaisena se jo piipahti kirjastolainana meillä, vai tänä uutena versiona (jonka siis lopulta ostin), jossa on todella kaunis ja upeasti viimeistety Marika Maijalan kuvitus. Myös suomennos on uusittu Jaana Kapari-Jattan johdosta (WSOY, 2010).

Maija Poppanen lentää Itätuulen mukana Kirsikkakujalle, Lippaan perheen luo, ja aloittaa Anjan, Veikon ja kaksosvauvojen lastenhoitajana. Lapset huomaavat, että vaikak Maija Poppanen on varsin tiukka täti kasvattajana, hänessä on myös jotain hyvin kiehtovaa. Poppasen kanssa liikkuessa tapahtuu nimittäin monenlaista ihmeellistä: kuvat alkavat elää, eläimet puhua, vauvat kommunikoida ja mitä kaikkea. Jokainen kirjan luku on merkillinen, hieman hassunkurinen ja sangen mielikuvituksellinen pieni satu. Sadut saattaa aikuisena järjestää symbolisoivan ihmiselämää laajemminkin. Ja satujen kautta voi pohtia erilaisia maailman asioita, kuten eläinten oikeuksia ja vaikkapa niitä vauvoja, entä jos ihminen oikeasti kasvaessaan menettää kyvyn ymmärtää tuulen kieltä?

Poppanen on klassikko ja kaunis sellainen. Jostakin ihmeen syystä tunsin Poppasta lukiessani itseni aina aivan tuhottoman väsyneeksi ja silmäni lupsuivat ja meinasin nukahtaa välillä jokaisen pisteen kohdalla! Tarinan kerronnassa on jotain rahallisuutta, hiljalleen kehittyvää kummallisuutta. Myös lapseni kommentoi, että ehkä kirjassa pitäisi tapahtua jotain enemmän. Ja loppujen lopuksi, kirjassahan tapahtuu vaikka mitä höperöä mutta ehkä sen kuvailu on sangen moninaisesti ja pitkällisesti kerrottu. Tähän kirjaan haluan kuitenkin joskus palata ja olenkin varsin tyytyväinen, että ostin Poppasen (arvaa monesti sanoin umpiväsyneenä, että Pappanen, ja mikä naurunrämäkkä siitä lapsille syntyi...) omaan hyllyyni.

Olettekos te lukeneet Maija Poppasen? Entä toimiiko elokuva vielä?

"Maija Poppanen otti koristaan jotain hohtavaa ja kiinnitti sen liimaan. Kun hän siirsi kätensä pois tieltä, Anja ja Veikko näkivät, että hän liimasi piparkakkutähtiä taivaaseen. Kun tähti oli asetettu paikoilleen, se alkoi vimmatusti tuikkia ja säteillä kipinäivää kultaista valoa."

- P.L. Travers: Maija Poppanen

Syksyn kirjasato on alkanut tuottaa monipuolista antiaan varsin runsaasti heti elokuun alussa. Meillä lukupino on nyt vähintäänkin kohtalainen ja mukaan mahtuu sekä suomennettua että kotimaista tuotantoa. Ja varsin monta pitempää kirjaakin on odottelemassa. Tällä hetkellä luemme uutta Risto Räppääjää, mikä onkin hyvin mielenkiintoista, kun aloitimme Räppääjien lukemisen tuotannon alkupäästä, joka tuntui hieman vanhentuneelta... Mutta kylläpä kuvakirjoistakin löytyy varsin erilaisia, rohkeita ja tuoreita näkökulmia, joista tässä yksi.

Jessica Waltonin kirjoittama ja Dougal MaPhersonin Olen ystäväsi aina kiinnitti huomioni kauniilla kannellaan (Otava, 2016, suomennos Emma Alftan). Kirjaa lukiessani huomasin, että kirjassa olikin rohkeampi tarina kuin tiesinkään. Ja taas lasteni näkökulmasta: tarina taisi olla aika perus, lähes tylsähkö! Tarina kertoo tytön ja pojan kaverista Erkki-nallesta, joka vaipuu yhtäkkisesti alakuloisesti. Se haluaa olla rehellinen, mutta pelkää että ystävät eivät enää pidä siitä jos se kertoo totuuden. Totuus on, että Erkki- nalle toivoisi, että hänen nimensä olisi Elli, ei Erkki.

Siinäpä tarina lyhkäisyydessään on. Ja tokihan kaverit pysyvät Ellin kavereina, sillä miksipä kaveruus olisi tuosta muuttunut. Ihmismaailmassa tuo tilanne lienee valitettavasti kompleksisempi.
Hieno, rauhallinen kirja. Kyselin lapsiltani kirjan tarinasta, ja ilmeisesti juttu ei ollut oikein saavuttanut ymmärryksen tasoa, eikä sadun avaaminenkaan aiheuttanut sen suurempaa keskustelua.

Lapset ottavat elämän niin paljon avoimemmin kuin me aikuiset.

Kirjan teemaan liittyen vinkkaan myös toisen kirjablogini puolelle Siri Kolun nuortenkirjaan Kesän jälkeen kaikki on toisin.

"'Siksikö olet ollut niin surullinen?' kysyi Tuomas.
'En minä välitä siitä oletko tyttönalle vai poikanalle! Tärkeintä on, että olet minun ystäväni.'"

- Walton, MacPherson: Olen ystäväsi aina

Eoin Colfer oli minulle kaukaa tuttu kirjailija, koska olin joskus lukenut pari Artemis Fowl -kirjaa, jotka olivat silloin ihan kelpo fantasioita. Kiinnostuinkin heti, kuinka herran vitsit vääntyvät nuoremmalle lastenkirjatasolle, kun huomasin Tohtori Anna-Liisan (WSOY, 2016, suomennos Jaakko Kankaanpää).

Anna-Liisan äiti on psykiatri. Anna-Liisa hengailee äidin vastaanotolla ja huomaa, että lapset jäävät usein surkeana odottelemaan, kun vanhemmat käyvät omalla juttutuokiollaan äidin luona. Niinpä Anna-Liisa ottaa ohjat käsiinsä ja alkaa tohtoroimaan lapsia omalaatuisilla metodeillaan, joihin kuuluu muun muassa rullaluistimet.

Tarina on ihan hauska ja vähän hulluttelevakin. Olisin ehkä odottanut vielä pikkuisen hassumpaakin mutta tämäkin oli ok. Mukavaa tarinassa oli se, että siinä samalla käsiteltiin tosi seikkaa, että joskus ihminen joutuu sellaisiin kohtiin, joka laittaa mielen matalalle. Mutta näistäkin tilanteista voi selvitä ja silmät voivat avautua katsomaan taas uudestaan mitä muuta maailmassa on: mitä kaunista ja hyvää. Surustakin voi selvitä.

Matt Robertsonin kuvitus on oikein hyvä tällaiselle kirjalle, jota koululaineni voi jo itsekin lukea. Se on hauska, sopivasti hillitty ja mukavan ilmeikäs. Kirjan ulkoasu on loistava. Kirja on vähän kuin taskupokkari -mallia, eli pehmokantinen ja näin ollen helppo kannella ja käännellä. Sivuja on 80 mutta tekstiä ei ole ihan tuhottomasti ja tarina on jaettu seitsemään eri kappaleeseen.

Me ahmaisimme kirjan lukemanani samalla kertaa, sen verran tarina meitä kiinnosti. Tällainen pokkari-kirjallisuus voisikin olla loistava idea houkutella lapsia lyhyiden tarinoiden ääreen. En tiedä, mutta voisi luulla, että kustannuksetkin hieman huojentuisivat, jolloin lyhkäisten tarinoiden osto voisi olla impulsiivisempaa kuin kovakantisten, melko tyyriiden uutuuksien. Siihen vaan kassan lähettyville, Aku Ankan taskukirjojen viereen, mukavia kirjallisia lukupaloja?

"Minulle tuli mieleen suunnitelma. Niin hyvä suunnitelma, että voisin kaupata sen idille ja hän voisi hoitaa sen avulla myös omia potilaitaan. Mutta olin yrittänyt kaupata suunnitelmiani äidille ennenkin, ja äiti sanoi aina kaikkea semmoista kuin:
'Ei missään tapauksessa.'
'Se olisi liian vaarallista.'"

- Eoin Colfer: Tohtori Anna-Liisa

Juhani Känkäsen Apo Apposet ovat loistavaa lastenkirjallisuutta, jota fanitan. Ilo irti, Apo Apponen! -kirjassa Apo kokee tylsistymistä ja vähän mustasukkaisuuttakin, kun perheen vauva ja kaiken maailman muut puuhat (työt ja sanomalehdet) saavat vanhempien huomion ja Apo kokee itsensä sangen yksinäiseksi.

Kirja on jälleen kerran tosi hauska ja seikkaileva. Apon perheen tilanteet ovat mukavan arkisia ja näin toden tuntuisia. Apo haluaa vanhempiensa huomiota muun muassa alkamalla itse vauvaksi tuttine kakkineen (ei kirjoitusvirhettä). Ja lopulta matkaa maailman merille- siis naapurin pihalle. Ja tokihan tempaukset saavat vanhemmat huomaamaan Apon vihdoin viimein ja nostamaan katseensa lehden tosi tärkeästä artikkelista "kuinka vanhemmilla ei ole enää aikaa leikkiä lasten kanssa".

Känkänen tarttuu siis lapsiperheiden arjen ytimeen ja muistuttaa läsnäolon ja yhdessä olon hauskuudesta. Tarinassa ja loistavassa sarjakuvamaisessa kuvituksessa tarjotaan lukijoille hulvatonta arkiseikkailua, jossa vilisee hauskoja yksityiskohtia. Meille Apot ovat niitä kirjoja, joista ei luovuta, kun kirjahyllyjä tyhjennetään kierrätykseen. Todellakin laatukirjoja, joita toivoisi markkinoitavan huomattavan paljon enemmän- ettei ulkomaille saakka? Apposessa on rehellisyyttä ja aitoutta, joka koskettaa koko perhettä. Ja mikä tärkeintä, tämä kaikki tehdään tyylikkään hyväntyylisesti ja reippaalla huumorilla- siis ilo irti ottaen.

"- Apo! älä vaan sano, että sinulla on kakka housussa.
Ei Apo sanokaan.
Apo sanoo: -Tättälää."

- Juhani Känkänen: Ilo irti, Apo Apponen!

Joskus blogiin puksahtaa ylläripostia. Hannele Lampelan kirjoittama ja Ninka Reittun kuvittama Prinsessa Pikkiriikki oli sellainen (Otava, 2016). Olin jo kirjastosta bongannut tämän kanneltaan erittäin kutsuvan kirjan mutta selaillen todennut kirjan liian pitkäksi (pitkät kappaleet). Kun kirja sitten toistamiseen tuli käsiini kotiin saakka, päätin kokeilla.

Prinsessa Pikkiriikissä on melkoisen tärpäkkä päähenkilö, jonka ajattelin sopivan lapsilleni hyvin. Pikkiriikki taikoo aikuiset himskattiin määräilemästä, tutustuu Prinsessa Pöjöläiseen ja kaiken lisäksi saa kuulla, että äidin sisuskaluissa kasvaa rasittava urpo. Mutta Pikkiriikki ei jää sanattomaksi vaan tämä touhutäti ottaa ohjat käsiinsä. Pikkiriikin seikkailut ovatkin reippain ottein kuvattuja ja rohkeita, humoristisia tarinoita, joissa oli mukava svengi. Kuitenkin tarinat olivat, kuten hieman enteilin, omaan mieleeni hieman liian venytettyjä ja tiiviimpi ote olisi ollut minulle mieluisampi. Tarinoissa oli mukavaa kummallisuutta ja toistoa oli käytetty runsaasti. Prinsessa Pikkiriikissä itsessään oli peppimäistä otetta ja kirjan puhutteleva tyyli toi mieleeni Uspenskin ja Dahlin.

Ninka Reittun kuvitus on loistava ja on ehdottomasti kirjan kruunu. Kuvituksessa ihanan ilmeikkäät (ja söpöt!) hahmot tuovat oman humoristisen säväyksensä tarinaan ja kannattelee myös kirjan lukemista. Ja jos oikein vielä tämän kesän alussa lukemani kirjan muistan, taisipa Prinsessa Pikkiriikki povailla lopussa tarinoilleen jatkoakin. Ja luultavasti tähän kirjaan pikkiriikkisesti itseäni enemmän ihastuneet lapseni varmasti haluavat vielä nekin kuulla.

"Tänään Pikkiriikin mteki mieli karata torille, sillä torilla oli markkinat ja markkinoilla myydään metrilakua. Äiti puhua pälätti puhelimessa PÄLÄPÄLÄ eikä muutenkaan oikein jaksanut vahtia pikkiriikkiä, joten jos hän olisi vain hetken poissa, äiti ei huomaisi sitä taatusti ollenkaan."

- Lampela & Reittu: Prinsessa Pikkiriikki

Toinen kesän alussa tullut yllätyskirja oli Kaneli Omenansiemen ja erityinen vieras -kirja (kirjoittanut & kuvittanut Andreas H. Schmactl, Aurinko Kustannus, 2016, suomennos Maarit Varpu). Olin aiemmin lukenut saman kirjoittajan Leonardo Loikasta kertovan kirjan ja pitänyt siitä, joten tämäkin kirja lähti lukuumme.

Kaneli Omenansiemen ihmettelee oudosti käyttäytyvää ystäväänsä ja alkaa Virna kaverinsa kanssa selvittää mikä Sirppi Siiliä oikein vaivaa. Tarina jakautuu viiteen osaan ja jokaisen osan lopussa oli pieni pulmatehtävä. Nämä tehtävät olivat lapsistani ja minustakin mukava "ekstrajuttu" lukemiseen. Itse tarina oli melko keskinkertainen ja totta puhuen näin jälkeenpäin ei siitä oikein mitään muistakaan ilman kirjaa selailemalla. Kirjan nimet olivat varsin erikoisia, joka hieman vaikeutti lukemistani ja tarinaan uppoutumista.

Myös tarinan tehtävät olivat, hauskasta ideastaan huolimatta, hieman kummallisia, emmekä ihan aina älynneet niitä. Se toki voi johtua vain meidän ymmärryksen tasosta. Kirjassa on noin 40 sivua tekstiä ja teksti on isommalla fontilla, näin ollen kirja on lukemaan oppineelle oikein mainio. Tarina ja kuvitus on hempeä, mukava ja rauhallinen ja aloitti uuden kirjasarjan. Sopii varmasti rauhallisemmalle pikku lukijalle, vaikka koulunaloitusylläriksi!

"Omalla tavallaan Synkkämetsä oli erittäin kaunis. Mutta se oli myös erittäin kolkko. Lisäksi metsä oli hyvin suuri. Todella valtava!"

- Schmachtl: Kaneli Omenansiemen ja erityinen vieras. Kertomus ystävyydestä.

Lucy Cousins on kaikille tuttu Maisa -kirjojen tekijä. Nyt Lasten Keskus on julkaissut yksinkertaisesti täydellisen pahvisivuisen vauva/taapero/lastenkirjan Nok Nok Nok (2016, saatu kustantajalta, loistava suomennos Tuula Korolainen).

Idea on yksinkertaisen mahtava. Pikku tikanpoika opettelee isän johdolla nokkimaan. Aluksi harjoitellaan yhdessä ja kun homma onnistuu, tikanpoika alkaa nokkimaan itsenäisesti joka puolella. Ja kylläpä nokittavaa riittääkin! Koko talo on nokittava, eikun nok nok nokkimaan! Tämähän onkin vallan hauskaa!

En laskenut kuinka monta Nok -sanaa kirjassa on mutta veikkaan että reilu sata. Olen usein kirjoitellut toistuvuudessa lastenkirjoissa ja kuinka sen kanssa saa lastenkirjoissakin olla varovainen. Lucy Cousins vetää toiston kanssa överit, ja sepä vasta toimiikin! Lapseni räkättävät tälle niin, että hyvä, että sängyissään pysyivät. Lisäksi kumpikin halusi lukea oman osansa kirjasta, koska äkkiä leikki-ikäinenkin alkaa tunnistaa sanan Nok ja sitäpä on hauska "lukea" sitten tuhat kertaa perätysten, sen minkä naurulta ehtii.

Eikä siinä vielä kaikki. Humoristinen, loruteltu kirja on samalla erittäin onnistunut kuvasanakirja, siis sopii sanoja opettelevalle. Kuvitus ja kuvien asettelu on täydellistä pienille silmille: värikäs, iloinen ja selkeä. Ja kaiken hassuttelun, vahingossa oppimisen lisäksi tarinassa on kaunis ja herkkä alku ja loppu. Nokkimisenkin aika on loppua illan saapuessa ja rauhoittumisessakin isä auttaa taas. Sanoo tyk tyk tykkävänsä ja peittelee reippaan pikkutikan vuoteeseensa.

Täydellinen lasten kuvakirja minun mielestäni ja sopii nokkeluudellaan (hahaa!) hyvin monen ikäiselle lukijalle ja kuulijalle. Supersuositus!

"Hyvää yötä, kauniita unia,
minä tykkään kovasti sinusta,
TYK TYK
TYKKÄÄN sinusta."

- Lucy Cousins: Nok Nok Nok

Luimme viime vuoden puolella Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan ensimmäisen Risto Räppääjän ja totesin, että ehkä kirjassa tuntui aika- eikä kovin mairittelevalla tavalla. Kun luin Ristoja aikoinaan yli kymmenen vuotta sitten ensi kertaa (ääneen lapsille), ne olivat hyvin vauhdikkaan ja hauskan oloisia. Nyt tuo vauhti tuntui ensimmäisen kohdalla hiipuneen. Niinpä Räppääjien luku loppui meillä lyhyeen ja lapset lähinnä kuuntelivat Räppääjänsä äänicd:nä.

Risto Räppääjä ja pullistelija on syksyn uutuus (Tammi, 2016, saatu kustantajalta). Halusin kokeilla kuinka Christel Rönnsin kuvituksella varustettu nyky-Risto toimii. Ja toimiihan se, paljon paremmin kuin vuosituhannen alkupään Risto. Risto vain on säilynyt melko samanikäisenä, mutta kerronta on tiivistynyt, tullut muistojeni mukaan enemmän dialogiseksi ja napakammaksi. Teksti kutsuu ääninäyttelemään mukana. Tarina etenee, lauseet ovat tykittävämpiä (lyhyitä, helpompilukuisia). Rönnsin kuvitus on loistava (ei sillä, niin oli aiempikin).

Räppääjien naapuriin muuttaa tilapäisesti hauiskimppu Bill Pöntinen ja hänen poikansa Sylvester. Parivaljakko on tullut paikkakunnalle isä-poika voimannäytekisoihin. Bill lainaa naapurista kananmunia ja maksaa velkansa hyvin nopeasti Rauhalle takaisin. Rauha huumaantuu näistä kohteliaista lihaskimpuista, aivan kuten myös Riston paras kaveri Nelli. Rauha ja Nelli kannustavat Billiä ja Sylvesteriä kisoissa ja vähän harjoituksissakin. Mutta mitä tekee Risto ja Lennart... No, ovat vähän kateellisia tuosta kaikesta huomiosta ja päättävät näyttää.

Kirjan tarina oli hauska ja mukaansa tempaava. Lisäksi kirjassa ohitettiin mukavasti kaveruutta, kateutta ja kiusaamisasioita, mutta ei niitä liikaa opettavaisesti alleviivaten.
Luen mielelläni näitä uuden aikakauden Ristoja jatkossakin. Mutta huomio siitä, että aikakausi on muuttunut lastenkirjoissakin näin paljon kymmenen vuoden sisällä oli hieman pelottavaa. Varsinkin itseni kohdalla, enkö enää jaksa pysähtyä rauhallisemman kirjan kohdalle vai olenko ihan ajan sykkeen mukaisesti koko ajan vain vauhtia kaipaava? Jopa iltasatujen aikana.

"Lennart teki viisi haarahyppyä ja lysähti sohvalle.
Risto meni jääkaapille ja teki itselleen makkaravoileivän."

- Tiina Nopola ja Sinikka Nopola: Risto Räppääjä ja pullistelija

Ystäväteema on nyt syksyn kirjoissa mukavasti läsnä. Luin Liian pieni Putti -kirjan alkuvuodesta ja viehätyin sen kuvituksesta ja kauniista kaveritarinasta. Ingrid Flygaren Putti -sarja jatkui nyt kirjalla Putti ja uusi ystävä (Tammi, 2016. suomennos Mirkka Hynninen).

Putin tallille tulee toinen shetlannin poni, niin kuin Putti itsekin on. Uusi poni tuo uusia juttuja on lasten ja hevosten mielestä aika kiinnostava kaveri. Mutta Puttia selväskin harmittaa. Ehkä hän kokee olevansa hieman huonompi kuin uusi poni, Sonja. Mutta talven tuiverruksessa Puttia ja Sonjaa tarvitaan kumpaakin yhteistyöhön, jotta juhlat saadaan pelastettua. Ja näin Putti huomaa, että yhdessä olikin aika mukava tehdä hommia.

OIkein mukava, hyväntuulinen, sopivan mielenkiintoinen tarina ja kauniilla, toimivalla kuvituksella. Kirjasarjan esikoinen sai vähän noottia vääristä hevostietämyksestään, siitä en älyä vieläkään yhtään mitään, joten keskityin nauttimaan kirjaa pelkästään tarinalliselta tasolta. Kirjan lopussa on sivun mittainen hyvin lyhyt, kuvitettu info siitä kuinka shetlanninponit ovat vahvoja kokoonsa nähden.

Kaverisuhteiden ja oman minän ymmärtämisen ja hyväksymisen teemat toistuvat tänä syksynä myös Sinisen keskitien esittelyissä. Esittelypinosta löytyy uusia tunnekirjoja (yksi upea voittaja) ja tietokirjamainen kehokirja... Ja koodaukseen ja tietokoneisiinkin pitäisi perhetyä lastenkirjojen kautta, mutta huomaan, että se alue on minulle kaukaisin. Mutta jos uusi opsikin vaatii näitä taitoja opetteleman, sen me teemme.

"- Pitikö tuon Jasminin muuttaa tänne ja pilata koko poniratsastus? Putti jupisee mielessään."

- Ingrid Flygare: Putti ja uusi ystävä

Äkkää ja tökkää ulkona (Lasten Keskus, 2016, saatu kustantajalta) on mainio itsenäinen jatko-osa jo aiemmin hehkuttamalleni pahvikirjasarjalle. Nyt mennään ulos ja katsellaan asioita, lasketaan, etsitään kuvista tarkasti juttuja pyöräillen, tivolissa, puutarhassa, KYLILLÄ (mahtavaa suomennostyötä jälleen kerran Kalle Nuuttilalta!) ja vaikkapa rannalla. Sillä seikkailuja ulkoa löytyy, kun vain vaivautuu laittamaan jalkaa toisensa eteen.

Kirjan idea on mahtava. Kuvitus sopii kaikenikäisille: se on selkeää, kaunista, kutsuvaa ja värikästä. Kirjan toiminnallisuus, eli kirja toimii niin kuin tehtäväkirja, jossa lukija lukee pienen kysymyksen ja kuulija toimii sen mukaan, on ilahduttavaa. Lapseni tapittavat kirjaa innolla ja toivovat tätä liiankin usein luettavakseen. Vaikka kyseessä on taas pahvikirja, se loistokkuudessaan toimii monen ikäiselle, eli on pitkäikäinen ostos.

"Kuka keikkuu korkealla ... ja kuka matallalla?"

- Watt (kirj.), Barker (kuvit.) ja Harrison (ulkoasu): Äkkää ja tökkää ulkona

Mary Hoffmanin ja Ros Asquithin kirjat muodostavat mahtava elämänmenoa kuvaavan sarjan. Aiempia kirjoja ovat Meidän ja muiden tunteet (!!) ja Meidän ja muiden vihreä kirja. Kummatkin loistavia ja tulisi minun puolestani löytyä joka luokasta ja hoitoryhmän kirjahyllystä. Ja entäpä Meidän ja muiden kehot sitten? Taas superhyvä tietokirja kehostamme.

Ja uskallanko sanoa näin, että älkääpä antako brittiläisen kuvituksen vaikuttaa kirjan nappaamiseen? Mielestäni se on kirjain heikoin lenkki, mikä on harmin paikka, sillä muuten kirja on loistavasti toteutettu kirja. Se asettelee niin kauniisti suuhusi perusjuttuja omasta elämästämme ja kehostamme, että teksti tuntuu todella hiotulta ja samalla äärimmäisen luontevalta ja- suuhun sopivalta.

Kirjassa käsitellään napakasti sivuaukeama/ otsikko -malliin muun muassa seuraavia asioita: kehon koostumus, samanlaisuus/erilaisuus, sukupuoli (ja tässä myös mukavan tavallisesti otettu mukaan elämän kirjo: "Täytyykö minun olla poika? Enkö voi olla vain ihminen?"), kasvu ja oppiminen, teini-ikä, viisi aistia, vanheneminen ja kuoleminen.

Kirjassa on jatkuva hyvä fiilis ja huumoria sopivassa määrässä. Myös kuvat tukevat tekstiä välillä sitä keventäen tai tietoa lisäten. Vaikka kirjassa on paljon asioita, se kaikki on tehty hyvin lapsen mukaisesti ja ainakin meillä kirjan saattoi lukea myös kertaistumalta-kommentoinniltakaan ei onneksi tämän kirjan kanssa vältytä. Opetukseen ja kasvatukseenhan tästä kirjasta saisi mahtavia keskustelun aiheita jos jonkinlaiseen teemaan. Joten kannustan kaikkia tutustumaan tähän kirjaan ja koko kirjasarjaan!

"Mitä vanhemmaksi tulet,
sitä enemmän opit tekemään asioita.
Kasvat, voimistut ja opit tekemään
mutkikkaitakin juttuja yhä paremmin.
Kehomme voivat aivojen avulla oppia
erittäin näppäriä taitoja."

- Hoffman ja Asquit: Meidän ja muiden kehot (Lasten Keskus, 2016, suom. Maisa Tonteri, kirja saatu kustantajalta)

Tunteet, tunteet, tunnekasvatus, tunnekasvatus- kyllä nyt nuo sanat ovat melko pop. Mutta mitä ihmettä se tunnekasvatus on? Eipä sen kummempaa kuin kaikkien tunteiden huomaamista ja hyväksymistä elämässämme. Tunteet on osa ihmisyyttämme. Kaikkia ottaa välillä päähän, itkettää ja naurattaa. Joskus jopa yhtä aikaa.

Niinpä ajan hengessä (uusi opetussuunnitelma) kustantamot tuottavat nyt paljon kirjoja, joissa tunteet ovat läsnä. Olisikin mielenkiintoista kuulla, kuinka monen luokan ops:ssa käytetään näitä uusia (ja vanhempiakin) tunteita kuvaavia kuvakirjoja opetuksen apuna?

Tunteet -kirja on Richard Jonesin (kuvitus) ja Libby Waldenin (teksti) uusi kuvakirja tunteista (suomennos Tuula Korolainen, 2016, Lasten Keskus, saatu kustantajalta). Kirja esittelee eri tunteita runollisella tavalla. Tämä tekee tunteiden käsittelyyn symbolisemman kosketuksen, vaikka jokaisen tunteen kohdalla itse tunnekin selvästi nimetään väliotsikolla, kuten: Olen rohkea.

Opetusmielessä symbolisuus runomuodossa jättää minulle hieman epävarman fiiliksen. Joudun itsekin lukemaan runomittaa melkoisella ajatuksella, että saan kuvailuista kiinni ja ymmärrän miten tunnetta halutaan tässä kuvata. Esimerkiksi jännityksestä kirjoitetaan näin: "Syysillan hämärässä nuotio leimuaa. Aivan kohta se alkaa... pian paukahtaa! Taivasta vasten hehkuu ilotulitus sähisten, räiskyvät valosuikut jättiläistähtien.". Mielessä juolahtaa jopa se, että onko ne tunteet kuitenkin niin vaikeita ja monimutkaisia asioita, ettei niitä nyt kannata sen konkreettisemmin kuvatakaan? Hmm, jään mietteliääksi. Ja niin jäävät lapsenikin, sillä kirja ei näytä herättävän heissä suurempia tunteita.

Juu, ja ei ole tunteetkaan arkea kummempaa. Tunteet -kirja on hempeän kauniisti kuvitettu, fiilistelevä kirja tunteista. Jotta sen avulla voi käsitellä tunteita selvemmin, ja mikäli haluaa, konkreettisemmalla ja opettavaisemmalla tasolla, sitä pitä varmastikin aikuisena aukoa ja kutsua kuulijoitaan juttelemaan ja pohtimaan mitä tarinalla ja kuvilla tarkoitetaan ja mieluusti löytämään tunnetta lapsen omakohtaisemmasta elämästä ja juuri oman kropan tuntemuksia etsiskellen. Meillä kun syksyn ilotulitukset ovat harvinaisempia, niin mikä suomalaisella voisi olla jännityksen momentteja? Vaikka hiljaiset hissit, eikun se että joka alkaa jutella! Kähkähkäh!

Jos tämä kirja jäi vähän harmitukseksi minulle, niin voin sanoa, että kotimainen vastaava teos ei sitä todellakaan tehnyt. Jääppä luvulle. Sillä kohta esitellään syksyn jättijuttu: Piki on pienten puolella ja Katri Kirkkopelto rohkean ja täydellisen lastenkirjan airut!

"Merituuli lempeästi venettä keinuttaa,
sylissä sinisessä minut kauas kuljettaa."

- Jones ja Walden: Tunteet (Feelings)

Katri Kirkkopellon odotettu uutuus Piki (Lasten Keskus, 2016) on pienten puolella. Usein lasten elämää kuvataan kirjoissa pastellinsävyisin tilantein niin, että pelkkä puhallus riittää. Mutta harvemmin lasten maailmaa uskalletaan kuvata niin kuin se tehdään taidolla, kauneudella ja napakympin osuvuudella Kirkkopellon Pikissä.

Piki on menossa tapaamaan ensi kertaa toisia lapsia metsään, jonne lapset ovat tehneet majan. Iso lupaa saatella innokkaan, Salamasankarin asuun pukeutuneen Pikin. Matkalla Pikiä alkaakin vähän jännittää: "Jännitys tuntuu vatsanpohjassa. Välilä siellä kutitti vähän, välillä tuntui kuin myrsky myllertäisi.". Iso lohduttaa, että kyllä supersankareitakin jännittää.

Majassa Piki tapaa sinitukkaisen, pisimmän, tupsukorvaisen, pipopäisen ja raitaposkisen. Pipopäinen toteaa Pikin sankariasun olevan pyjama. Osa kavereista on sitä mieltä, että sankaripyjama on hieno. Pisin otus on sitä mieltä, että pyjamapellejä ei sisään päästetä ja piste- ja niin Piki juoksee majasta ulos sammalkivelle ja jää odottamaan, että Iso tulisi hakemaan hänet kotiin...

Piki on niin vihainen, ja sitten surullinen. Kirkkopelto kuvaa tuon torjutuksi tulemisen ja siihen liittyvän ihmisten välisten jännitteiden moninaisuuden ja tunteiden mellakan niin osuvasti, että huomaan itsekin liikuttuvani kirjaa lukiessani. Mutta Piki ei luovuta, eikä Pikin Iso (kaikki huomaavat jo sukupuolisensitiivisyyden ja erilaisuuden kunnioittamisen kirjan hahmojen nimissä), vaan Piki uskaltaa vielä uudemman kerran Ison avustuksella majan leikkiin mukaan. Ja vaikka taas, kyllä TAAS!, vaikka pisin alistaa Pikin majasta ulos mukamas vartijan rooliin, ei Piki anna periksi vaan tajuttuaan tilanteen se pitää puolensa. Ja siinä samalla Piki pitää kaikkien pienten puolia. Vaikka hampaita purren.

Katri Kirkkopellon kirja jatkaa Molli -kirjan tavoin täydellisten lastenkirjojen tuottamista. Kirjassa on upea, uskalias, tunteikas, pysäyttävä tarina ja millaisella tasapainolla. Kirkkopellon värikäs ja vivahteikas kuvitus on uskomattoman kaunista taidetta ja tarinan kanssa suoranaisessa sulosoinnussa. Satu antaa siivet lapsen maailman ja tunneilmaston käsittelyyn monimuotoisella tavalla, mutta lapsen tasolla. Harvoin lastenkirja pysäyttää näin, kuten Piki meidät teki. Pidimme lähes haltioituneen hiljaisuuden kirjan päätyttyä, kunnes alkoi pulpatus...

Kirjasta on ilmestynyt/ilmestyy myös Mun ja sun juttu opas, joka ohjaa lasten vuorovaikutustaitojen sekä tunneteitojen tukemiseen ja muun muassa Laura Revon oppien mukaista kiusamisen ennaltaehkäisyyn lasten vertaisryhmässä. En ole vielä saanut tätä kirjaa käsiini, mutta kirjoittelen vielä siitä erikseen. Sillä Piki ei enää jaksanut odottaa kirjapinossani tuon kirjan ilmestymistä, vaan halusi päättäväisesti tulla esille blogissani! Ja totta puhuen minusta tämä kirja on niin mainio, ettei tähän lapset tuota opusta tarvitse, vaan se on meille aikuisille, että osaisimme nimetä kirjan tuomat pedagogiset mahdollisuuden auki itsellemme.

Tämä kirja on hyvin mahdollisesti syksyn paras lastenkirja. Enkä puhu pelkästään kotimaisista uutuuksista. En ole pitkiin pitänyt blogissani arvontaa, mutta Pikin lukiessani kävi tuokin mahdollisuus mielessäni. Hieno kirja ja toivottavasti mahdollisemman moni löytää tämän aarteen luettavakseen, varsinkin varhaiskasvatuksen ja opetuspuolen väki. Piki on myös vallan ihastuttava kirja kotisohvalla luettavaksi ja yhdessä pohdittavaksi.

"Piki hymyili.
Hymy kutitti hännänpäästä asti
saaden sen iloisesti heilumaan.
Teki mieli hyppiä vähän,
sellaisia pieniä pompahduksia."

- Katri Kirkkopelto: Piki

Onks noloo?

Pelätin ja rastas

Gone reading

Peräkylän piraatit lomalla

Iskä ja Danny maailmanmestari

Paten kalastuskirja

Varokaa, lapsia liikenteessä!

Maija Poppanen

Olen ystäväsi aina

Tohtori Anna-Liisa

Ilo irti, Apo Apponen!

Prinsessa Pikkiriikki

Kaneli Omenansiemen ja erityinen vieras

Nok Nok Nok

Risto Räppääjä ja pullistelija

Putti ja uusi ystävä

Äkkää ja tökkää ulkona

Meidän ja muiden kehot

Tunteet

Piki on pienten puolella!