Sininen keskitie

Tässäpä kevään toinen suomennettu ennakkosuosikkini Steve Antonyn Herra Panda leipoo (Otava, 2016, suomentaja Jouko Ruokosenmäki). Englantilaisen lastenkirjailija/kuvittajan ensimmäisen suomennos on Panda -sarjan toinen kirja. Herra Panda leipoo on alkuperäiskielellään I'll Wait, Mr. Panda ja kuvaa paremmin kirjan todellista sisältöä kuin suomennettu otsikko.

Odottaminen on varsin aliarvostettu laji ja nykyaikana melkoisen ajankohtainen haaste varsinkin isoissa lapsiryhmissämme. Elämänmenomme on niin vikkelää ja sukkelaa, ettei se kannusta odotteluun. Odottelun tila täytyy täyttää äkkiä, otetaan kännykkä kouraan, tarkastetaan sähköpostit, juostaan karkuun, kiusataan pikkusiskoa, mitä näitä nyt on. Onko pakko? Miksei heti mulle kaikki nyt? Onko joku asia joskus odottamisen väärti? Kun kaiken saa nykyään valmiina, miksi vaivautua käyttämään itse aikaa odotteluun. Kuten vaikka leivontaan?

Uskoakseni tämän asian äärellä Herra Panda kirjassaan on. Panda leipoo ja hänen luonaan käy useampia kyselijöitä, että mitähän Panda tekee ja joko on valmis? Panda toistelee, että kannattaa odottaa niin kohta näet. Mutta harvempi malttaa, pääasiallisesti kaikki kiirehtivät sivuilta ulos. Mutta pingviini odottaa sinnikkäästi ja ystävällisellä kohteliaisuudella, ja se kannattaa.

Steve Antonyn kuvitus on hyvin selkeää ja sopii myös pienemmälle katselijalle. Aukeamat ovat välillä lähes hämmentävän tyhjiä, kun Pandasta näkyy vain puolet ja toisella sivulla on kyselevä eläin. Kuvituksessa on jotain sellaista minkä voi kuvitella toimivat Japanin suunnassa hyvin. Kannen perusteella voisi kuvituksen olettaa olevan animaation tyylistä mutta kirjan sivuilla huomaankin hauskan, kynänjälkeä ja jopa lähes keskeneräisyyttä arvostavan tyylin. Kirjan tausta on läpeensä kannen sinisen värinen, valkoinen toimii pakopaikkoina, joihin eläimet poistuvat ja myös loppuhuipennuksen tehostajana. Sininen tuo kirjalle tarinan mukana seesteisen, rauhallisen, lähes melankolisen tunnelman, mitä Pandakin vakavalla olemuksellaan viestii.

Olin odottanut humoristista hassuttelua mutta huomasinkin olevani aika rauhallisen ja puhuttelevan kirjan äärellä. Herra Panda oli lapsistanikin mukava uusi tuttavuus, jota luemme varmasti seuraavinakin iltoina, vaikkakaan se ei räjäyttänyt pankkia ihan sillä tavalla kuin olisin olettanut. Steve Antony jää kyllä ehdottomasti seurattavien lastenkirjailijoiden joukkoon ja toivon kovasti, että saan kirjailijan palkitun The Queen's Hat -kirjan näppösiini, sillä se vaikuttaa Antonyn sivuilla hyvin kiinnostavalta! Ja hauska huomata, että Herra Panda leipoo on taas yksi niistä kirjoista, jotka alkavat innostaa minua vasta kirjoitusvaiheessa ihan erillä lailla kuin ensilukemalla! Joten lukakaapa ehdottomasti ja kertokaa mitä mieltä olette!

"Ei, en pidä odottamisesta. Näkemiin."

- Steve Antony: Herra Panda leipoo

Viime viikonlopuksi hain postista esikoiseni kevään odotetuimman: uuden Ninjago -kirjan. Ninjojen salattu maailma ei kyllä mielestäni ole tässä talossa kovin salattu, koska sitä on joka puolella: legoissa, telkkarissa, leikeissä, kirjoissa, värityskuvissa... Olin tosi iloinen lapseni puolesta tämän kirjan ilmestyessä, mutta en samasta syystä kuin lapseni. Mielessäni oli piiloagenda.

Sillä tunnustan, Lego-kirjojen luku on kamalan tylsää!!! Ulkoistan näiden lukemisen usein pitkäjänteisemmälle miehelleni mutta luen itsekin osani. Mutta mutta. Kuten mainittu, lapseni on alkanut tajuta lukemisen ideaa ja viikonloppuna todistin sellaistakin söpöyttä, että isoveli luki pikkusiskolleen kirjastosta lainattua Friends -kirjaa... Ja se agenda, miksi tämän kirjan meille kustantajalta pyysin on tietenkin se, että se on yksi erityisen motivoiva kirja saada esikoistani kirjan ääreen ja lukemaan ihan itte. Miksi se on tärkeää jo tässä vaiheessa, jatketaan tästä vielä loppukappaleessa.

Ninjojen salattua maailma raottuu siis tässä kirjassa tietokirjamaiseen tapaan. DK -kustannuksen kirjana ulkoasu ja kokonaistoteutus on laadukas, kuten muutkin sen firman tietokirjat. Kuvat ovat tarkkoja ja kokonaisuus lapsia kiehtova. Tässä kirjassa esitellään jälleen kerran keskeisiä ninjoja, kuten Kai Jay, Lloyd, Nya, Cole ja Zane. Lisäksi kirjassa on erilaisia, sekalaisia juttuja ja infoja, kuten Haluat siis ninjaksi? -aukeama (usein jutut ovat aukeaman kokoisia, joka on ihan kiva juttu), jossa luetellaan ninjoille sopivia luonteenpiirteitä: omistautuminen, kärsivällisyys, keskittyminen ja ryhmähenki. Ihan tärkeitä juttuja siis. Näissä Lego-kirjoissahan on usein mukavia juttuja ujutettuna trendikkääseen formaattiin ja usein mukana on myös kosolti huumoria. Ninjojen lisäksi kirjassa esitellään tietysti myös heidän ajokkejaan, joita voit ostaa kätevästi lähikaupasta, hinta vain yksysiysi!

No, mutta palataan siihen piilosuunnitelmaani. Moni vanhempi huokaisee helpotuksesta, kun lapsi oppii lukemaan ensi sanansa. Lukeminen, check. E-ei. Näin se ei mene. Vaan lukemistakin pitää harjoitella ja paljon. Ja miten sitä tehdään? No lukemalla. Se, että lapsi oppii kapalossa lukemaan ei välttämättä takaa sujuvaa lukemista myöhemmällä iällä mikäli lapsi ei ole lukenut, ja mielellään paljon. Vain lukemalla oppii lukemaan! Useat koulussa lukemaan oppivat saattavatkin olla melko sujuvia lukijoita myöhemmin, sillä he ovat oppineet tekemään työtä lukemisensa eteen ja harjoittelevat sitä säännönmukaisemmin kuin jos lukutaito on tullut vähän "liiankin helposti". Jotta lukeminen kannattaa aina! Ja vaikka lapsi osaakin jo lukea myös yhdessä lukemista kannattaa jatkaa motivaation ja mallioppimisenkin vuoksi (ja siksi että se nyt vaan on niin hauskaa ja jos sen lopettaa niin apua, sehän takoittaa sitä, ettei se olekaan enää mun pikkuinen ja ja ja!).

Eli mielenkiintoisen lukemisen tarjoaminen on tosi tärkeää! Ja että luetaan säännöllisesti. Ninjago -kirja on tosi hyvä lasten tietokirja, koska sillä on lasten edessä todellakin markkina-arvoa. Siinä on myös monenlaista lukemista: isoilla kirjaimilla tehtyjä tekstinpätkiä, jos ei muuta niin ainakin aukeaman otsikoita. Aukeamassaan on monta pientä tekstiä, jossakin jopa sarjakuvaa, tietoiskua, pieniä lukumahdollisuuksia. Ja kun se aikuinen ei jaksakaan lukea kirjaa siinä vauhdissa kuin itseä kiinnostaisi, kirjaa voi jatkaakin vähän itse...

Epäilemättä kevään 2016 yksi myydyimmistä lastenkirjoista on siis tässä. Eikä suotta, tämähän on kelpo ensilukukirjaksikin! Toki tekisi mieli huokaista, että tämmöistä tämä on... Mutta oikeasti ON hienoa, että nykyään on monenlaisia kirjoja, joilla saamme houkuteltua lapsemme, ja myös ne pojat, kirjojen äärelle. Viikonloppuna huomasin kirjakaupassa, että myös Minecraftista oli tullut kirja, joten jos kodissasi on lapsi, joka ei tykkää lukemisesta, haastan sinut heti kirjakauppaan tai kirjastoon lapsesi kanssa. Sillä olen varma, että sieltä löytyy mielenkiintoinen kirja myös sinun lapsellesi!

"TIESITKÖ?
Kun ninja vapauttaa todellisen potentiaalinsa,
hän kykenee kanavoimaan alkuvoimansa paremmin kuin koskaan.
Voima täyttä hänen ruumiinsa ja antaa hänelle vielä suurempia kykyjä."

- Ninjago, Ninjojen salattu maailma

Luin Eppu Nuotion ja Aino Louhen Tämä vai tuo? -kirjasarjan ensimmäisen viime vuoden puolella. Koska ykkösosa ei täysin napannut kohdallani, halusin ehdottomasti haastaa itseni lukemaan tämän kirjasarjan toisen osan Tämä vai tuo? Matkakuumetta (Bazar, 2016, kirjastolaina). Ja onneksi tein niin, sillä yllätyksekseni tykkäsin tästä kirjasta niin paljon, että voisin ostaa sen omakseni!

Tässä kirjassa Fiinu suunnittelee lomamatkaa äitinsä kanssa. He heilauttavat karttapallon vauhtiin ja tökkäävät sormensa kahteen kohteeseen. Näin kirjassa päästään mielikuvituksen kautta tutustumaan eri maita ja kohteita. Käydään Islannissa, Japanissa, Saksassa ja lopuksi vielä telttaretkellä.

Tällä kertaa Eppu Nuotion tarina kolahtaa minulle miellyttävänä, lähes ihastuttavana. Se on hyväntuulinen ja siinä on joku kiva ripaus hyvää huumoria, kuten se, että Berliinissä Fiinu haluaa olla vapaana juokseva koira. Tarinan ja kuvan suhde on myös oikein hauska ja mielenkiintoinen. Samalla kun perhe pohtii matkakohdettaan alkaa kuva ja jopa arki muuttua kohdemaan mukaiseksi. Seinälle ilmestyy Totoro-taulu Japanista puhuttaessa ja ruuaksi on sushia. Loistavasti keksitty!

Myös kuvitus saa minut hymyilemään. Lienenkö nyt siihen tottunut? Vai onko tässä jotenkin vielä rohkeampi ja varmempi ote? Kuvituksen yksi kuva sai minut hyrisemään, se on tuo kylpykuva yllä. Kirjan kuvitus on katsojaansa kutkutteleva, se jättää vinkkejä, se yhdistelee mielikuvia. Se luo tunnelmaa kirjan kutsuun mielikuvien maailmaan.

Jossakin on joskus lukenut, että tärkeintä lomailussa on se odottelu ja varmaankin myös sen suunnittelu. Suunnittelu piristää arkea ihanasti, kun voi miettiä mitäs kivoja juttuja sitä lomalla voitaisiinkaan yhdessä tehdä. Mitähän te teette hiihtolomalla? Minä haaveilisin pitkistä (aurinkoisista) ulkoilupäivistä, luistelusta, hiihdosta, pulkkamäestä, potkukelkkailusta, uimahalliretkestä, makkaran paistosta nuotiolla... ja lopulta kirjojen lukemisesta takkatulen äärellä mökkimiljöössä! Valitsen tämän!

"Hotellissa on amme ja ravintola,
mutta teltassa on makuupussi ja eväät.
Äiti nostaa Fiinun syliinsä ja Fiinu
kuiskaa jotain äidin korvaan."

- Eppu Nuotio ja Aino Louhi: Tämä vai tuo? Matkakuumetta

Eih, löysin kirjastosta niin ihastuttavan kirjan, että sydän särkyy. Richard Scarryn kuvittama ja Ole Risomin Minä olen Pupu on niin kaunis (Tammi, ap 1963, 2015, suomennos Marjatta Kurenniemi), että se oli pakko napata mukaan, vaikka ajattelinkin, että se voi olla vähän nuoremmille tarkoitettu.

Kirja on aivan ihastuttava jopa ensikirjaostoksi (vaikkei paperilehtinen kirja käykään vauvan omaan lukuun). Kirjassa esitellään Pupu ja mitä Pupu tekee neljän vuodenajan aikana. Vuodenkaari päättyy täydellisesti Pupun talviunille, jossa hän uneksii taas keväästä. Jokaisella aukeamalla on vain yksi tai kaksi virkettä. Toistan. Vain yksi tai kaksi virkettä. MAHTAVAA! Lyhyytensä ja helppolukuisuutensa vuoksi tämä kirja voisi olla ihana ensikirjaostos monelle perheelle. Kirja ei kuitenkaan jää yksinkertaiseksi, koska kuvituksessa on paljon katseltavaa ja se kestää aivan varmasti useita katselukertoja (satoja?). Kuvituksesta löytyy erilaisia lintuja, puiden lehtiä ja perhosia bongaitavaksi, ja ainakaan minä en kyllä tunnistanut kaikkia.

Vaikka kirja on kirjoitukseltaan lyhyt, se kiinnosti vielä varsinkin kolmivuotiastani. Lyhyet lauseet ovat kuitenkin paikoitellen lähes runollisia! Ja jos listaisin vuodenaikakirjoja, niin tämä menisi kyllä ihan top vitoseen. Hurmaava kirja, kuvakirjojen klassikkoja, jonka voisin ostaa kirjahyllyyn ihan vain itseäni varten, sillä tämä jättää hymyn huulilleni!

Jos vielä antaisin tähtiä kirjoille, niin tämä saisi ehdottomasti täydet, sillä en keksi mitään negatiivista sanottavaa. Aivan suloisen täydellinen kirja-aarre!

"Puhallaan voikukan siemenet pyrynä ilmaan."

- Ole Risom ja Richard Scarry: Minä olen Pupu

Olen taas pyrkinyt lukemaan lasten runoja iltasatuhetkillämme, ihan vaan pari per ilta. Ja useampi jos innostutaan. Yksi ilta minua huvitti, kun varhaiskasvatuksen kosketus näkyi runohetkessämme. Lapset yrittivät lausua runoa yhtä aikaa kanssani, varsinkin loppuriimejä keksien. Lopulta jo pyysin lapsiani keskittymään ihan runon kuunteluun ja sitten taas sai toistaa jonkun runon mukana: "Suomi on äidinkielemme. // Runo valaisee mielemme.".

Jukka Itkonen on kirjoitellut aika mielenkiintoisen runokirjan Sanamaa (Kirjapaja, 2012, oma kirjahylly). Tämän kirjan esittely olisi ollut oivallisin Runebergin päivänä, koska kirjan runot kertovat mielestäni kielestä ja sanoista. Samalla se kutsuu lasta ajattelemaan, pohtimaan ja tuumailemaan. Lukiessani mietin, hyväksyisiköhän Leluteekin Emilia lasten filosofiakahvilaansa näitä runoja? Sillä näissä on jotain sellaista hieman syvempää pohdintaa. Kuten: "Kun ajatellaan asioita // vuosimiljardien taa, // ihmiset ja eläimet // ovat samaa porukkaa.".

Ehkäpä siitä syystä tämä lorukirja on ollut meillä aiemmin vähiten luvussa, sillä koin ne hieman haasteellisiksi pienempien lasteni kanssa. Mutta nyt huomasin olleeni vähän väärässä. Vaikka osa loruista ovat vieläkin lapsistani "ei niin kiinnostavia", niin samalla kirjassa on hyvinkin iisejä lorutteluja, joten mikään pelkkä aivopähkinäkirja tämä ei kuitenkaan ole. Sillä.

Sillä onhan kirjan kirjoittanut tämän arjen Runebergimme, Jukka Itkonen. Ja katsokaanpa kuvitusta, sen on toteuttanut yksi ihanimmista, Virpi Penna. Kokonaisuus kirjassa on tasapainoisen rauhallinen ja mukava.

Ja tulevan ystävänpäivän kunniaksi, lainataanpa tätä runoa:

"Ystävä voi olla kuka vaan,
vaikka riemunkirjava kissa.
Ystävä on ihminen,
joka auttaa vaikeuksissa."

- Jukka Itkonen: Sanamaa

Löysin kirjastosta hyvin mielenkiintoisen lastenkirjan. Petra Heikkilän Onnen avaimet, joka on tehty yhteistyössä Vankilamuseon kanssa! Mietin, että mitähän ihmettä tämä oikein ja miten kirja istuu meidän muksuille ja onkohan tässä loruja vai mitä...

Ja Onnen avaimissa on kaikkea! Heikkilän kirja on kielellisessä leikittelyssään ja monitasoisuudessaan aivan loistava. Kirja kertoo todellakin Vallu-rotasta, joka on asunut vankilassa muiden vankien kanssa. Vallu tekee kaikille vankitovereilleen pienet lahjat, jotka toimivat avaimenperinä, joita vangit ulospäästyään voivat käyttää vaikka oman kodin avaimessaan... Jokaiseen puunpalaan on kirjoitettu pieni runo, joka osuu hyvin Vallun toverien elämään.

Tarinan pohja kuulosti minusta vähän jännältä! Mutta kun luimme kirjan, se oli oikeasti niin taitavasti ja kauniisti tehty, että kirjasta jäi pelkästään hyvä mieli. Kirjan eläinhahmot olivat tehneet erilaisia rikoksia eläinmaailman tapaan mutta niistä oli aikuisena luettavissa milloin mitäkin. Mitähän luulette Riski-Piskin puuhanneen? Entä Pubi-Konnan?

Onnen avaimissa on Petra Heikkilän kaunis, persoonallinen ja tuttu, hieman tummahko kuvitus. Voi kun Heikkilän töitä vielä joskus saisin nähdä näyttelyssä (ja ostaa jonkun vielä omalle seinällenikin!). Kokonaisuus on niin balanssissa että vetää sanattomaksi.

Rohkaisen kaikkia tarttumaan tähän kirjaan, sillä siinä on onnen avaimia moneen lähtöön. Lapseni suorastaan naulautuivat kiinni kirjan äärelle niin imutehoinen se oli. Lopuksi henkäisimme eskarin kanssa, että olipa hyvä. Kylläpä olikin.

"Ota oikealle polulle loikka.
Sano: kiitos, anteeksi, moikka."

- Petra Heikkilä: Onnen avaimet (Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo, Painoyhtymä Oy, 2014)

Richard Scarryn kirjat ovat melkoisia hittejä, joskus ihan tuntuu että ihan riittämiinkin asti mutta silti otin taas yhden kirjastosta lainaan. Tatu Vasara korjaa kaiken! (2015, Tammi, suom. Annika Eräpuro) on siis pahvikirja, jossa on isoja luukkuja. Näitä kirjoja on nyt tullut Scarryn tarinoina useampiakin

Tatu Vasara alkaa Kissalan perheessä puuhamieheksi. Kissalan äiti on tehnyt listan, jotka Tatu Vasara saa korjata sillä aikaa kun äiti käy ostoksilla. No, niinhän siinä käy, että Tatu saa vähän epätarkkoja neuvoja puhuvalta Työkalupakiltaan ja... Sahaa pöydät ja tuolit matalaksi, tekee portaista liukumäen ja muuttaa lopulta koko talon uima-altaaksi!

Kirja oli oikeasti tosi hauska ja nauratti kumpaakin lastani iloisesti, jopa minua. Oikea hyvänmielen kirja ja loistava arkipölyjen pyyhkiä vaikka iltasaduksi. Ja pahviformaatti antaa mahdollisuuden, että kirjaa voi katsella ja ihmetellä jo pienemmänkin taaperon kanssa! Richard Scarry teki sen taas.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

"'Sinä olet nero!' kehuu Työkalupakki."

- Richard Scarry: Tatu Vasara korjaa kaiken

Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut on kotimainen klassikko, jota minä en ollut aiemmin lukenut Sen kansi on vähän jännittävän näköinen kaikessa mustuudessaan, myrkynvärisen noitansa kanssa mutta rohkeninpa sen ottamaan lähinnä Kirjanaisen kirjoituksen vuoksi.

Vautsi vau, tiesin heti ensi lukujen jälkeen, että nyt kuulkaas pääsi tämä perhe aivan uuden kirjallisuuden sivuille! Sillä meidän perheessä uskalletaan jo lukea vähän jännittävä juttuja, ja jopa sitä jännää janoten! Jihuu! Mestaritonttu lähtee Satumaasta lipettiin, kun pahastuttaa mielensä työnantajan sanoista. Vaikka Mestaritonttu on palvellut Satumaassa pitkään, suivaantuu hän siinä määrin, että lähtee pois. Pitkäpartainen tonttu tapaakin hyvin nopeasti metsässä noidan nimeltä Sammaleinen ja lähtee hänen mukanaan Kyöpelin lähetttyville Sammaleisen omaan saareen. Saaressa paljastuu kamalia asioita, joita Mestaritonttu alkaa ratkomaan ja saa myös apua prinssi Yönsilmältä.

Somersalon tarina sijoittuu sellaiseen maailmaan, joka avaa sadun ulottuvuudet joka suuntaan. Mestaritonttu todellakin seikkailee kirjassa ja kokee aina klassisen oloisia vastoinkäymisiä ja ratkaisuita. Kirja etenee hyvään tahtiin. Tarina eteneekin välillä naivistisen "sopivasti", eli kirjassa ei paljon odotella tai tuumailla turhia, vaan "kun sattuman kaupalla" tilanteet sattuvat aina juuri niin, että tarina voi jatkua eteenpäin.

Ja onhan tällainen pitkä satu kiehtova, varsinkin kiellellisen ilotulittelun avustamana. On toki, esikoiseni tykkäsi siitä kovasti. Kuopukseni kommentoi, että kuvat eivät olleet hänen makuunsa mutta tarina oli. Se tarkoitti sitä, että tarina on oikeastaan niin kaunista kaunokirjallisuutta, että tainnutti lapseni jo ensi sivuilla prinsessamaiseen uneen... Sillä aikaa minä ja esikoiseni paahdettiin jännittävää tarinaa eteenpäin. Kappaleet olivat välillä niin pitkiä, että kurkkua kuivasi!

Kirja on selvästi klassikkomaineensa veroinen. Se ei kuitenkaan kolahtanut minuun ihan täysillä, koska tarinan pohja oli kuitenkin jotenkin hyvin perinteinen ja naiivi. Mutta se todellakin avasi meille uusia uria lukuareenalle. Ja josko jo kohta se Potter. Jokojokojoko???

"Mestaritonttu nousi, meni kuusen viereen ja taputti sitä. "Vanha kuusi", sanoi hän, "tänä iltana sinä osoittauduit ystäväkseni, varmaankin tahdoit kiittää minua siitä, että koetan pelastaa ihanan Saraste-immen. Mutta katsopa, ystäväni, vanhojen Mestaritonttujen partoja eivät Sammaleisten sakset taita, siihen ne ovat liian tylsiä."
Näin sanoen kiipesi Mastaritonttu nauraa kihertäen kivelleen, meni majaansa ja laskeutui levolle."

- Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Vai onko? Oppiminen on ainakin murroksessa, jota mielenkiinnolla itsekin seurailen. Oma esikoiseni on nyt virallisesti ensi syksyn koululainen ja jestas sentään, se on jotain se pojat! On mielenkiintoista päästä seuraamaan millä tavoin oppiminen on muuttunut omista kouluajoistani, vai onko? Oppimisen hauskuudesta on ainakin ollut viime aikoina puhetta ja väitetäänpä jopa, ettei tietoa sittenkään kannata kaataa, vaan kuuluisalla motivaatiolla on oma osansa pelissä. Mutta miten ne motivaatiot kohtaavat toisensa, kun niitä sattuu olemaan 24 ja opettajalla vielä ehkä omansa?

Brigitte Weninger ja Eva Tharlet ovat lastenkirjatekijöiden vahvaa kaartia. Kevätkatalogia katsellessani tunnustan ottaneeni tämän kirjan esilukuun vain sen aiheen vuoksi, hieman epäileväisesti. Kirjassa Hemmo hiiri osaa lukea ja kirjoittaa ja alkaa näin opettaa myös muille metsän eläimille kirjaimia. Pikku hiljaa jokaisen metsän omat taidot jalostuvat opettajatasolle (sanottaisiinko nykyaikaisesti niin, että he löytävät potentiaalinsa!) ja näin ollen kaikilla on jotain annettavaa toisilleen.

Ilmeisen hyvä kirja siis uuden opsin mallisesti. Yhdessä oppiminen on hauskaa ja kaikilla on oma merkityksensä porukassa. Mutta mikä tässä kirjassa sitten mättää? No, luettaessa kirjasta kuultaa liikaa tämä opettavaisuus läpi, jopa suoranainen alleviivaus, vähempikin olisi mielestäni riittänyt. Tarina on meille ihan liian seesteinen (eikä yksi PEPPU -sana sitä paljon pelasta), eikä siis yhtään hauska! Lapseni pyörivät sängyissään (tuskastuneena? vai oliko se äiti?), kun yritin lukea tätä mahdollisemman kiinnostavasti ja silleen että olisi haus-kaa. No ei kyllä oikein ollut. Jotenkin jäi teennäinen olo koko kirjasta, vaikka kuvatkin olivat ihan söpöjä ja kivoja.

Kirja pääsee siis sinne minne se kuuluukin, opetuskirjaksi. Sillä siihen kirja on varmasti ihan ok kirja. Esimerkiksi lasten ryhmälle luettavaksi jos halutaan ottaa keskusteluun oppiminen noin niin kuin ylipääään esille. Voisiko kirja opettaa myös ryhmätyöskentelyyn, uuteen yhteisölliseen oppimiseen? Opettajana kokeilisin.

"'Minäpä tiedän, miten kaisloista tehdään paperia', Maikki hihkaisee.
'Mutta siinä tarvitsen kaikkien apua.'
'Siinä tapauksessa nimitämme Maikin kuvisopettajaksi'. Hemmo julistaa.
'Ja siinä sivussa voimme harjoitella yhteisviserrystä!'"

- Weninger ja Tharlet: Oppiminen on hauskaa!

Keiko Kaichi lumosi minut viime vuonna vanhan klassikon upealla kuvituksella ja hauskalla, rohkealla versiolla! Eipä siis ollut ihme, että halusi ehdottomasti taata tämän uuden, kauniskantisen Keiko Kaichin suomennoksen: Herra Karhun eläinparaati (Lasten Keskus, 2016, suomennos Kalle Nuuttila, saatu kustantajalta). Mutta miten käy, kun kirja onkin taiteilijan omaa kynänjälkeä tekstiän tarinaa myöten?

Harmillista kyllä, teksti ei yllä läheskään kuvituksen tasolle. Herra Karhu on posteljooni-isä ja eräänä aamuna isä lähtee töihin ja kaipaileva pikkukarhu jää odottelemaan isää. Matkalla Herra Karhu näkee vanhat junavaunut ja ottaa ne mukaansa lapselleen yllätykseksi. Matkan varrella junankyytiin haluaa yksi jos toinenkin eläin, myös kolme porsasta ja susi, ja lopulta eläinseurue saapuu pikkukarhun luo.

Tarina on todella simppeli ja jopa hieman tylsä. Lähes ilmeetön Herra Karhu korostaa kirjan totisuutta. Kukaan meistä ei oikein innostunut siitä, vaikka kuvituksen hempeys ja söpöys luulisi olevan varsinkin pienimmäiseni mieleen. Hän kyllä katseli kuvia mutta koska tarina ei ottanut tuulta alleen, jäi lukukokemus aika häilyväksi. Voi harmin paikka!! Nyt myönnän toiveiden olleen hyvin korkealla, joka sekin saattoi vaikuttaa lukukokemukseeni.

Oletteko te lukeneet Keiko Kaichin kauniita kuvakirjoja? Kummasta piditte enemmän? Onko kenellekään muulle posteljoonina toimiva karhu jotenkin tuttu lastenkirjoista?

"Koska kukaan ei halunnut jäädä hauskanpidosta paitsi, liittyivät kaikki osaksi riemukasta kulkuetta."

- Keiko Kaichi: Herra Karhun eläinparaati

Koska esittelen tällä viikolla (toivottavasti) erään tosi kiinnostavan kirjan lukemaan harjoitteleville ja jo lukeville pojille, on tässä sen vastapainokirjoitus. Friends Seikkailuopas lähti mukaani kirjakaupasta tyttärelleni. Pyrin pääasiallisesti lainaamaan BarbiPonyLegokirjat kirjastosta mutta sitten huomasin, että tyttäreni haluaisi näitä kirjoja myös ns. unikaverikseen ja koska en uskalla missään nimessä antaa kirjastonkirjoja siihen iloon, olen myös ostanut välillä näitäkin ihka omaksi. Ja voi jee mikä ilonkiljahdus on jokaisesta ilmoille raikunut!

Seikkailuoppaassa esitellään Friends -tyyppejä ja kirjassa on jos jonkinlaista pikkutarinaa ja tietoiskua. Muun muassa kirjassa kerrotaan kuinka koulutetaan koiranpentua tai kuinka toimia kiertävänä reportterina. Oi-kees-ti. Tai ehkä se olen vain minä joka ei oikein pääse näiden tarinoiden tasolle, vaikka kuinka vähän yrittää. Mutta siis tosi söpöi juttui ja silleen ja tottahan se on, että nämä tarinat toimivat monille lapsokaisille. Kuvistus ja genre on selkeästi tytöille suunnattua mutta myös pojat voi aivan hyvin kiinnostua kuuntelemaan Legojuttuja, samoin kuin ponitarinoita! Vaikkei sitä enää kouluiässä tunnustetakaan.

Olen lukenut tätä kirjaa vähän sieltä täältä ääneen. Ja se on varsin tylsää minulle, anteeksi. Mutta nyt kun kirjoitan tätä ja mietin mistä se johtuu, ja miksi ehkä jopa luen mieluummin enemmän ninjoista ja hirviöistä lienee se, että nämä on kirjoitettu jotenkin kamalan tosissaan! Eli niissä ei ole niin paljon huumoria. Tai sitten en ymmärrä Friendsien huumoria! Omissa kirjoissanikin huomaan kaipaavani kauniisiin kirjoihin rosoisuutta, en ole hempeiden kirjojen fanittaja sielläkään puolen. Mutta meitä lukijoitakin on moneksi, ja hyvä näin.

Toisessa mediassa, joku kommentoi minulle, että aijaa Friendseistäkin on tullut kirjoja, kun kuvasin kirjastolainanamme toista Friends -kirjaa. Se kommentti oikeastaan innoitti minut kirjoittamaan tännekin tästä jotain. Sillä Friends -kirja on varmasti yhtä lailla monille lukemaan harjoitteleville (tytöille) ja jo lukeville tosi kiva formaatti lukea ihan itse ja vaikka aikuisen kanssa vuorotellen. Joten huomiohuomio vaan, varsinkin lukemattomien mutta leikkivien lukuharjoittelijoiden vanhemmat! Kirjakauppa on monenmoista pullollaan!

Friendsit ovat kyllä mahtava asia pienille tytöille, joiden keskuudessa legorakentelu on noussut aivan eri arvoon kuin aiemmin. Sillä rakentelun ilo, ja samalla oppimisen, kuuluu joka lapselle!

"Tyylivinkki
Emma ei takerru muodin sääntöihin - hän rikkoo niitä!
Hänen loistava neuvonsa on, että jos tunnet olosi hyväksi, näytät hyvältä!
Olen vain itsevarma!"

- Catherine Saunders: Friends Seikkailuopas (WSOY, 2015, suomennos Tarja Kontro)

No niin, kukaan ei sanonut, että etsihän vaan, kyllä sieltä ihan kivoja ensikirjasarjoja vielä löytyy! Ja löytyipäs. Lainasin kirjastosta Kapteeni Kuula -sarjan kolme kirjaa: Makkaraa mahan täydeltä (2012), Kalapuikkojen käryä (2013) ja Valtameren vankeina (Kustannus-Mäkelä, 2013, kaikki suomentanut Seija Kukkonen).

Eli ilokseni löysin isoin kirjaimin kirjoitettuja kirjoja, joissa oli isot, hauskat kuvat ja vähän menevämpi merirosvotarina! Näilläpä saan lapseni lukemaan! Ja näin sain. Luimme viikonlopussa kaikki kolme kirjaa. Koska kirjoissa on kussakin 31 sivua, autoin lastani vähän. Osalla sivuista luettavaa tuli jo kohtalaisesti, joten aina kun näytti, että lapseni vähän väsyi lukemiseen, jatkoin oman osuuteni. Välillä helpottelin luku"taakkaa" niin, että saatoin lukea pidempiä sanoja, lauseita ja annoin lapseni lukea kaikki toistuvat sanat, nimet ja lyhyet sanat, joita lapsen ei tarvinnut enää tavuttaa. Pidin lähes koko ajan omaa sormeani siinä missä menimme lukemisessa ja luin usein lapsen lukeman lauseen uudestaan ymmärryksen ja muistimme tueksi. Kuvien katsomiselle jätin paljon tilaa, koska selvästikin ne kiinnostivat ja inspiroivat lastani lukemaan!

Kirjasarjassa on merirosvojoukko Piiraattipolot ajelevat Siansorkka laivallaan. Miehistöön kuuluvat Aatu, Selma, Pitkä-Jussi ja Pitkä-Jussin papukaija, Puujalka-Pete ja Iso-Kari. Tulikohan kaikki mainittua? Kapteenina toimii Kapteeni kuula, joka saa jokaisessa kirjassa LOISTOAJATUKSEN. Paitsi, että ajatus on usein tosi surkea, joka naurattaa lukijaansa! Tarinoissa toistuu myös toinen seikka: Aatu katoaa aina mystisesti...

Valtameren vankeina kirjassa laiva joutuu toisen merirosvosakin valtaamaksi. Makkaraa mahan täydeltä kertoo kuinka vuoden isoin, ja ainoa, saalis syödään kerralla ja kadotetaan erään loistoidean takia... Kalapuikkojen käryä -kirjassa Siansorkka vuotaa ja apuun tarvitaan miehistön sormet ja jopa peppukin reikien tukkeeksi, mutta kuka syö grillatut kalapuikot?

Kustannus-Mäkelä tuntuu olevan kustantajana näiden ensikirjojen kuningas, siitä suuri kiitos. Voi, että ilahduin kun löysin tämänkin kirjasarjan. Ja lisää on tulossa, löysin myös yhden toisen ja keväällä ilmestyy uusiakin...! Jes!

"KAPTEENIN SILMISSÄ KÄVI JUONIKAS PILKAHDUS:
"SAIN LOISTOAJATUKSEN!""

- Tom Easton (kirjoittanut) ja Matt Buckingham (kuvittanut): Kapteeni Kuula, Makkaraa mahan täydeltä

Lainasin kirjastosta Ingrid Flygaren Liian pieni Putti (Tammi, 2016, suomentanut Tittamari Marttinen). Olen kertonut, etten ole itse ratsastanut pikkutyttönä tai ole kokenut heppakautta, joten hevoskirjan tarttuminen matkaani on aika iso yllätys. Mutta tässä kirjassa on niin kaunis kansi, että halusin sen ottaa kokeiluun.

Liian pieni Putti on todella kauniisti kuvitettu ja väritetty lasten kuvakirja. Se kertoo shetlanninponi Putista, joka ei pääse isojen hevosten kanssa kilpailuun, koska on niin pieni. Mutta kun tallille tulee tutustumaan lapsia, niin Putti on juuri sopivan kokoinen ja haluttu heppa! Kirjan tarina kulkee hyvin mukavasti ja kiinnostavasti ja se herätti myös lasteni huomion. Tarinan kautta kerrotaan myös tietoa miten hevosia hoidetaan ja miten niiden kanssa ollaan. Mutta samalla se on hyvä kirja myös kaverusasioiden ja sosiaalisten taitojen näkökulmasta.

Todella kaunis löytö, joka näköjään sattui olemaan myös ihan uusi kirja (ap 2014). Tarina kulki suussani niin sulavasti että uskon, että vahva suomennostyö täyteläisti lukukokemuksemme. Suosittelen lämpimästi lukemaan tämän hyväntuulisen ja lämminhenkisen hevoskirjan, vaikka hevoset eivät olisikaan teidän juttunne. Ja jos on- nyt jo laukaten lukemaan!

Putti juoksee toisten luo.
- Hei, arvatkaan mitä! Minä ehkä voitan ne estekisat!
- Möh ja pöh, Sonja sanoo. - Etkö nyt käsitä, että
olet liian pieni! Et sinä pysty hyppäämään esteiden yli!"

Ingrid Flygare: Liian pieni Putti

David Walliams on varmasti tämän päivän seuratuimpia lastenkirjailijoita. Me olemme lukeneet loistavan Poika ja mekko -kirjan, ja itse asiassa Herra Löyhkää olemme aloittaneet mutta se jäi vielä kesken (ja palautui jo kirjastoon). Walliamsin kirjoissa on jotain seesteisyyttä, varsinkin alussa joka tekee minulle tämän, etten ole ihan varma koukuttaako kirja minua tarpeeksi. Sama on myös tässä Gansterimummissa, joka kuitenkin kehkeytyy oikein hienoksi lastenkirjaksi.

Kasvavalle lapselle aikuiset ja isovanhemmat voivat muuttua pikkuhiljaa hyvin tylsiksi tapauksiksi. Gangsterimummissa 11-vuotias Ben huomaa, että hänen jatkuvasti vuotava (piereskelevä), kaalifani mumminsa ei olekaan pelkästään Scrabblea ihannoiva vanha rouva vaan oikeastaan huippuluokan jalokivivaras! Tämä tarina saa Benin ja mummin lähentymään toisiinsa uudestaan, aivan kuten aikoinaan, kun mummi kertoi Benille kiehtovia satuja ja tarinoita. Benin mummi on himojännärilukija, kun taas Ben ei niin kirjoista piittaa. Ben lukee mieluiten vain Putkisanomia, sillä hänestä tulee isona putkimies.

Kuvitus: Tony Ross

Benin vanhemmat ovat taas intohimoisia Tanssii tähtien lailla -shown seuraajia ja toivoisivat kaikista eniten Benistä tanssijaa. Mikä toteutuukin! Vai toteutuuko? Voiko harjoittelematta tulla tähtitanssijaksi? Kirjassa käsitellään hauskasti näitä sukupolvien välisiä "kuiluja" ja ennakkoluuloja. Jos etäännymme toisistamme, todennäköisesti me myös oletamme toisistamme vääriä asioita ja ymmärrämme toisiamme vielä enemmän väärin kuin että säilyttäisimme keskusteluyhteyden ja mielenkiinnon toisiamme kohtaan. Gansterimummissa mummi lähentää lopulta Benin perheen. Tarinaan mahtuu paljon hauskoja kohtia, toistuvuutta, pikkuisen jännäriä ja myös surua.
Kirjassa on hauskoja jippoja myös aikuislukijalle. Kirjan sivuhenkilönä on Raj, joka oli tuttu höperö kauppias kirjasta Poika ja mekko (onko myös Herra Lemussa?) ja tanssii tähtien lailla- aihepiiri lienee kirjailijalle itselle läheinen asia, koska löytynee ymmärtääkseni jonkin talenttikisan tuomaristosta itsekin. Liekkö Flavio Flavioli Walliamsin huvittelema alter ego, hehe.

Walliamsin kirja on oikein mukava kirja. Sen kieli on vaivatonta lukea. Se on hassuudessaankin jotenkin hyvin tavallinen. Olisin itse hieman tiivistänyt kirjaa mutta toisaalta tuo seesteisyys saattaa olla Walliamsin tyylistä tärkein ja korostaa sitten höperömpiä kohtia. Myös huumoria olisi puolestani voinut olla kirjassa enemmänkin mutta näinkin oli ihan jees. Tony Rossin kuvitus toimi kirjan tarinassa hyvin vahvasti ja se oli hyvä lisä kirjan kokonaisuuteen. Vietimme Gansterimummin äärellä lähes kaksi viikkoa, joten mitähän pitkää kirjaa sitä sitten seuraavaksi lukisimmekaan?

Okei, äänikirjana Walliamsin lukemana voisi toimia parhaiten :D (you tube -linkki)!

Ps. harmillisen monta kirjoitusvirhettä, vaikka itse suomennos oli loistava

"RRRRRRRRRRRIIIIIIIIIIINNNNNNNGGGGGGGGGGGG!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Benin sydän pomppasi. Ovikello se vain oli, mutta jos he laskivat herra Parkerin sisälle, tämä näkisi todisteet, joiden nojalla poliisi lähettäisi Benin ja mummin suorinta tietä vankilaan."

-David Walliams: Gansterimummi (Tammi, 2016, 271 sivua, suom. Jaana Kapari-Jatta, esittelykpl)

Saimme ennakkokokeiluun Oppi & ilon kaksi uutta puuhakorttipakkaa, jotka ilmestyvät nyt maaliskuun alussa. Näitä korttipakkoja on ilmestynyt jo tosi paljon ja huomasin, että kun katselin kortteja kirjakaupan alessa, meinasi ihan pyörryttää, että mitä oikein valitsisin. Mutta itse asiassa ostinkin yhden Oppi & ilon tehtäväkirjan, josta ja jonka teemasta ehkä vielä kevään aikana enemmän...

Eläimellistä menoa pakkaa olemme käyttäneet nyt selvästi vähiten, koska se on pikkuisen isommille lapsille suunnattu. Pakka sisältää erilaisia kynätehtäviä eläimiin, ötököihin ja luontoon liittyen. Nämä kortithan täytetään tussilla (joka tulee paketin mukana), joka pyyhkiytyy ihan talouspaperilla pyyhittäessä, eli tehtäviä voi tehdä useampaan kertaan. Eläimellista menoa -kortit on merkitty 7-10 -vuotiaille ja osa tehtävistä vaatii jo pään vaivaa. Kortit ovat selkeämmin opetuksellisia, joten nämä itse asiassa voisivat käydä myös luokkapuuhiin ylimääräisiksi välipaloiksi innokkaille oppilaille? Mutta myös metsämökille sadepäivän varaksi, kuten meidän tapauksessa.

Hissun kissun -korttisarja on taas pienemmille 3-4 -vuotiaille suunnatut ensipuuhakortit. Etsitään kaksi samanlaista, kuljetaan viivaa, tehdään pikkulaskuja, ryhmitellään tavaroita, opetellaan käsitteitä ja mukana on pieniä päätteytehtäviä. Oikein mukavia juttuja kotipuuhailuun ihan noin vain tehtäväksi, eikä tarvitse vanhemman itse vaivata päätään mihin kaikkeen olisi hyvä ja hyödyllistä jo tuossa iässä pikkuhiljaa tutustua. Tätä korttisarjaa suosittelisin kyllä mielelläni arkiseen kotipuuhailuun, vaikka ruuanlaiton lomassa tehtäviksi!

"Ongella. Mikä ei kuulu joukkoon? Ympyröi."

- Oppi & ilo: Hissun kissun, ensimmäiset puuhakorttini

Kirjoittelen ihan ilolla näistä ensilukukirjoista, joita lukemista oppineet lapset voivat itse jo lukea. Meillä luetaan vielä kahdestaan, sillä totuus on, että vaikka näitä lyhkäisempiä, kuvitettuja, jopa tavutettuja ja suuraakkoskirjoja löytyy, on ne vielä aika pitkiä aloittelevalle lukijalle, joka kuitenkin motivoituisi jo lukemaan tarinallisempaa, eikä pelkästään yksittäisiä sanoja ja tavuja

Uusin kirjastolöytö oli nyt tämä Kareen Wallacen ja Guy Parker-Reesin Hirviövuorten touhot -kirjasarja, josta luimme Kipinäistä kiukuttaa -kirjan (Kustannus-Mäkelä, 2011, suom. Seija Kukkonen). Kirjassa Kipinäinen herää hirmuisen pahalla tuulella ja metsän muut eläimet yrittävät auttaa Kipinäistä omilla vinkeillään, kuinka kiukusta pääsee eroon. Aihehan on varmasti monelle tärkeä asia, miten päästä kiukkutuulesta eroon, eikä mitenkään helpoin juttu. Kirjassa on hyvin värikkäät (itselle vähän liiankin) ja eläväiset kuvat mielestäni aika simppelillä tyylillä kuvitettuna. Lapseani kiinnosti kuvatkin yhtä lailla kuin teksti. Tarina oli ihan mukava mutta hirviöiden nimisuomennokset olivat loistavia, kuten Mutamuhku, Roksaurus ja Tarmonaattori! Tätä sarjaa luemme varmasti lisää.

Toinen lukemamme kirja oli Tom Eastonin ja Matt Buckinhamin Kapteeni Kuula -sarjan Vähissä vetimissä (Kustannus-Mäkelä, suom. Seija Kukkonen, 2012), jonka mukavan tutulla tavalla ja huumorilla höystetty tyyli jatkui jälleen uudessa kirjassa. Toistuvuus on muuten siinäkin kiva juttu, että lapsi alkaa tunnistamaan tiettyjä sanakokonaisuuksia, eikä tarvitse enää ihan kaikkia tavutella. Esimerkiksi tarinan nimet. Kapteeni Kuula on kyllä ollut selvästi loistoajatus, sillä pikkuisen pahismerirosvot houkuttelevat varmasti kivasti myös pikkupoikia kirjojen ääreen. Sattuneesta syystä nämä ensilukikirjat ovatkin meillä nyt enemmän tähän raisumpaan suuntaan!
Vähissä vetimissä -kirjassa merirosvot tekevät haistevista vaatteistaan uudet purjeet ja ryöstävät hienon laivan. Mutta mitä he saavatkaan aarteekseen?

"KUN AAMU KOITTI, OLI LAIVASSA UUDET PURJEET, NIIN OUDOISTA JA LEMUAVISTA LUMPUISTA KURSITUT, ETTEI MOISTA OLLUT MERILLÄ ENNEN NÄHTY."

- Easton ja Buckingham: Vähissä vetimissä

Pahvikantisista kirjoista löytyi mukavan näköinen uutuus, Claire Freemanin ja Lorna Brownin Pieni perhosballerina (Gummerus, 2016, suo. Taimi Oy, kirjastolaina), johon kiinnitin jo kevätkatalogissa huomiota.

Tarina kertoo Isabellasta, joka tanssii balettia. Balettiryhmä aikoo esittää perhostanssin, jonka ainoa auringonpaisteperhonen Isabella on. Isabellalla vain on pieni huoli, hän ei vielä erota vasempaa jalkaa oikeasta. Äiti keksii vinkin, että laitetaan kaunis perhoskoru vasempaan käteen, josta Isabella muistaa vasemman käden.

Esitys menee hienosti, vaikka Isabella niiaakin vahingossa lopuksi vasen jalka edessä, vaikka pitikin olla oikea. Mutta harjoitteluahan tätä elämä on!

Kuvitus oli tyttärelleni ihastuttavaa, kuten arvasinkin, ja toki hän tykkäsi myös balettiteemasta. Mutta en usko, että hän olisi aivan vauvana tästä niin innostunut kuin nyt, joten siten harmittelen pahviformaattia. Toisaalta kirja sopii näin myös raisummalle leikki-ikäiselle omaan lukuun! Kannessa on kuva, joka liikkuu kun sitä kääntelee. Tarina oli minusta aika tylsä mutta kirja pääsi heti tyttäreni suosikkeihin. Samaa sarjaa on tullut myös Pieni hammaskeiju mutta tämä yhtä söpö kirja ei saanut tulla kotiin lainaan, ilmeisesti se hammaskeijujuttu vähän epäilytti lastani! Minua vähän harmittaa etten lainannut sitä silti, koska veikkaan, että lapseni olisi siitä tykännyt epäilyksistä huolimatta.

"Tästedes hän olisi aina Isabella,
Perhosballerina!"

- Freeman ja Brown: Pieni perhosballerina

Tim Warnesin uusin suomennos Varoitus! Ei saa koskea! (Kustannus-Mäkelä, suomennos Raija Rintamäki, 2016) on yhtä hauska ja toimiva kirja kuin edeltäjänsä Vaarallinen! .

Myyrä tykkää laittaa lappuja joka paikkaan, aivan kuten hänen kaverinsa krokotiili nimeltään Muhkuraisen Kuhmurainen (loistavaa suomennostyötä!). Kirjan kuvituksessa on näin hyvin paljon yksittäisiä sanoja, joita aloitteleva lukija voi aikuisen kanssa tavailla. Eräänä päivänä Muhkuraisen kuhmurainen löytää hatun, jossa lukee varoituksen sanat. Mutta mitäs näin innokkaan ja tutkivan oloinen kroko muutakaan kuin tarttuu hattuun ja...?

Hattu taitaa kuulua taikurille, sillä hatusta putkahtaa ainakin sata pupua! Myyrä yrittää hallita tilannetta numeroimalla pupuja, mutta eivät noi veijakkaat pysy edes paikallaan. Millä tavoin noista vilperteistä siis pääsee eroon? Onneksi Muhkuraisen Kuhmurainen keksii keinon ja myyräkin tuulettaa!

Kirjan kuvitus on minusta todella hauska ja kaunis. Kuvat ovat mielenkintoisia, hassuja ja hyväntuulisia. Myös tarina on yksinkertaisuudessaan hyvä. Siinä on kuvituksen mukaan hyvää mieltä ja huumoria, opetus lienee takavasammalla. Paitsi jos löydät taikahatun. Ja sen jälkeen taikasauvan...

Kirjasta tuli kerta heitolla meidän perheen yksi tämän kevään suosikkikuvakirjoista!

"Muhkuraisen Kuhmurainen yritti tunkea pupuja takaisin hattuun, mutta ne rimpuilivat irti."

- Tim Warnes: Varoitus! Ei saa koskea!

Luimme ihan vasta ensilukukirjan Kipinäistä kiukuttaa ja tässä Stella J. Jonesin kirjoittamassa ja Alison Edgsonin kuvittamassa Karhun ärripurripäivässä käydään tismalleen samaa teemaa läpi (Kustannus-Mäkelä, suomennos Raija Rintamäki, saatu kustantajalta, 2016), eli mitä se on kun kiukuttaa.

Kirjassa karhu vain sattuu tartuttamaan pahantuulensa myös muihin metsäneläimiin ja pahatuuli vyöryy kuin torpedo metsän halki. Onneks eräs tilanteesta tietämätön eläin sattuu tekemään juuri karhulle ihanan yllätyksen, joka katkaisee pahan kierteen ja laittaakin mukavan aallon liikkeelle.

Tässä kirjassa oli mielestäni hyvä tahti. Hyvin usein tällaisissa tuttuja teemoja toistavissa kuvakirjoissa edetään rauhallisesti ja tarina tuntuu, no tutulta. Tässä kuitenkin tarina eteni joka sivulla vauhdikkaasti eteenpäin ja huomasin selvästi myös lapsistani, että he kiinnittyivät kirjan ääreen paremmin. Myös kuviin liitetyt pienet puhakuplat tekivät kirjan tarinan elävämmäksi ja kiinnostavammaksi. Ja onneksi pahantuulen rinnalle kirjassa on myös hauskaa huumoria, jota kuvitus tukee! Edgsonin kuvitus on minulle ollut oikeastaan jo luottokamaa, ja mukavahan tämä on tälläkin kertaa. Kuvituksen värit ja eläinhahmot ovat tutun oloisia Edgsonin aiemmista kuvituksista. Oikein mukava arkikirja hyvän- ja pahantuulen varalla!

"JÄKÄ JÄKÄ!
ÄRRIN PURRIN!
VALI VALI!"

- Stella J. Jones ja Alison Edgson: Karhun ärripurripäivä

Annet Rudolphin lasten kuvakirja Auts, tohtori Tilkka! kertoo lapsille klassisesta lääkärileikistä. Tiikeristä tulee tohtori Tilkka, jolla on nallekarkkimehua lääkkeenä. Ja kylläpäs eläinkavereilla onkin jos jonkunnäköistä vaivaa.

Annet Rudolphin kuvitus oli minulle tuttu Pikku Korppi Raitasukka -kirjoista, jotka ovat muuten tosi kivoja tarinoita. Hempeä, naivistinen piirtotyyli ei ole lemppariani mutta selvästikin tyyli oli miellyttävä lapsilleni. Kuvituksessa on paljon pieniä eläintyyppejä, joita voi etsiä ja katsella pitkin runsaita sivuaukeamia.

Rudolphin tarina lääkärileikistä on aika ennalta-arvattavamutta kuitenkin lapsistani kiinnostava. Onhan aihepiiri aina hieman jännä. Tarina on kaikessa kipeydessään ihan hyväntuulinen ja mukava. Lopuksi kaikki saavat pipinsä hoidettua ja herkkumehulääkettä lusikallisen verran- myös itse tohtori.

Leikitäänkö teillä lääkärileikkejä? Kirjahyllystämme löytyy muitakin lääkärikirjoja, kuten Mintun lääkärikirja ja muistelen, että myös Sanna, Veera ja Emppu -kirjasarjojen lääkärikirjat ovat olleet aika ajoin (ehkä juuri näin kevätflunssien aikaan) kovassa luvussa. Ja kirpparilta aikoinaan löytyneet lääkärileikkitarvikkeet ovat olleet myös kovassa käytössä.

"'Noin' , sanoo Tilkka, 'tämä kyllä tepsii. Kohta olet taas terve kuin pukki.'"

- Annet Rudolph: Auts, tohtori Tilkka! (suom. Seija Kukkonen, Kustannus-Mäkelä, 2016, saatu kustantajalta)

Herra Panda leipoo

Ninjojen salatusta maailmasta ja paasausta sujuvan lukemisen puolesta

Tämä vai tuo? Matkakuumetta

Minä olen Pupu

Sanamaa

Onnen avaimet

Tatu Vasara korjaa kaiken

Mestaritontun seikkailut

Oppiminen on hauskaa!

Herra Karhun eläinparaati

Friends -kirja

Kapteeni Kuula -ensikirjasarja ja kuinka luetaan lapsen kanssa kahdestaan

Liian pieni Putti

Gansterimummi

Kaksi uutta puuhakorttipakkaa

Kipinäistä kiukuttaa ja Vähissä vetimissä

Pieni perhosballerina

Varoitus! Ei saa koskea!

Karhun ärripurripäivä

Auts, tohtori Tilkka!