Sininen keskitie

Viime aikoina mediassa on vanhempien kännykän räpläystä syynätty urakalla. Älypuhelimien on sanottu vähentävän lasten ja vanhempien vuorovaikutusta ja jopa lasten kielellisiä vaikeuksia on pohdittu johtuvan nykyisestä online-elämästämme. Olemmeko läsnä? Keskustelemmeko irl?

Hmm, ehkä nämä kysymykset ovat han hyviä asioita nostaa esille aika ajoin ja herätellä meitä siihen miten toimimme. Veikkaan, että suurta syyllistymistä ei pidä automaattisesti ottaa vastaan mutta omia toimintatapojaan lienee terveellistä aika ajoin tarkastella. Sillä tokihan lapsi tarvitsee kaikkeen kehitykseensä aikuisen täyttä huomiota muuttuvan tarpeensa mukaan sekä ihan ihkaoikeeta juttelua ja asioiden ällistelyä ääneen ja varsinkin pienenä, kun omaa kieltä ei vielä ole!

Vai pitäisikö meidän miettiä niinpäin, että miltä itsestä tuntuu jos kollega räpeltää hymyssä suin tekstiviestiä konsultoidessasi häntä vakavassa asiassa? Tai millaista on jutella kaverin kanssa, joka kommentoi jatkuvasti jotain muuta seuraamaansa mediaa, eikä kertomaasi tarinaa? Entä tulisiko tulevaisuudessa myös älypuhelimille olla pikkujouluissa omat tonttulakit? No joo, ymmärsitte pointin!

Tilannehan ei ole historiassakaan täysin outo. Petra Heikkilä on kirjoittanut ja kuvittanut minusta oivan kirjan Hipun laatikkoleikki (WSOY, 2009, oma kirjahylly), jossa possuperhe saa television ja vanhemmat uppoutuvat katselemaan sitä. Pieni porsas keksii pahvilaatikosta jos jonkinlaisia hauskoja leikkejä lelu(?)kaverinsa kanssa mutta vanhemmat vain toljottavat elävää kuvaa niin kauan, että sähköt sammuvat. Silloinpa Hippu kertoo, että (tosielämän)tv-ohjelma jatkuukin Hipun huoneessa, jossa Hippu itse esittää pahvilaatikossa ohjelmia. Aika osuva tarina.

Petra Heikkilän kuvakirja on todella hieno. Ensinnäkin näennäisen simppeli ja nykyaikana lähes rauhallisen seesteinen kuvitus on monitasoinen, kollaasimainen, jota on hauska ihmetellä. Tarinan lauseet ovat mukavan lyhyitä, toteaviakin, ja sopivat näin pienemmällekin kuulijalle. Kuvitus ja teksti luovat yhdessä hauskan mahdollisuuden oivallukseen, joka antaa mukavaa "haastetta" lukijalleen. Kokonaisuus on hyväntuulinen, vaikka käsittelee vähän arkaluontoistakin aihetta- vanhemmuutta. Siinähän me kaikki vanhemmat ollaan helposti vähän herkkähipiäisiä? Tämä kirja on kuitenkin naurattanut lapsiamme ja meitä aikuisia vuodesta toiseen.

Kirjan tarina on melko ajaton. Tekniset vempeleet ovat aina olleet uhka ja mahdollisuus ja niiden vaikutuksia on pohdittu ajassa kuin ajassa. Televisio pitää vieläkin jonkun tason pintaansa, vaikka älypuhelimet ja tietokoneet syrjäyttävätkin sitä melko lailla. Televisiosta on tullut ikään kuin liikkuva maalaus, joka pidetään sinnikkäästi päällä taustalla, vaikka samalla tarkkaavuutta jaetaan jos jonkinlaisen yhteyden kanssa. Huhhuh, minua kuormittaa jo ajatuskin. Ja samalla huomaan, että ~~joskus~~ usein en enää osaa olla vain yhden laitteen tai kirjan kanssa, vaan silmäilen aika ajoin, että mitäs siellä ja täällä tapahtuu... Pelottavaa. Surullista. Ehkä elämä saisi tehdä pahvilaatikosta sermit ja antaa meidän tuijottaa sitä ilman sähköjä. Älyttäisköhän sittenkään.

" - Tulkaa kyytiin! Hippu huutaa isälle ja äidille.
Mutta vanhemmat katsovat vain televisiota."

- Petra Heikkilä: Hipun laatikkoleikki

Meillä luetaan nyt sesonkikirjoja, eli kirjoja talvesta ja joulusta. Vaikka ulkona keli on lähes antitalvinen, tuo lasten joulukirjojen lukeminen edes häivähdyksen siitä keskitalven juhlan taiasta, joka toivottavasti tavoittaa meidät kiireisimmät aikuiset kelistä piittaamatta...

Joulukuun ajan olemme lukeneet Richard Scarryn kuvittamaa ja Kathryn B. Jacksonin kirjoittamaa Eläinten joulu -kirjaa (Tammi, 2008, ap 1958, suomennos Marjatta Kurenniemi, kirjastolaina). Kirja sisältää 18 pientä joulutarinaa tai lorua. Tarinat ovat sinällään aika hauskoja ja mukavia. Eivät suurteoksia mutta totta tosiaan Richard Scarryn lumoava, hellyyttävä kuvitus tekee kirjasta timantin (ehkä siksi kirjan nimi onkin kokonaisuudessaan Richard Scarryn Eläinten joulu, eikä kirjoittajaa mainita edes kannessa...!).

Lisäksi saman kirjan tarinoiden lukeminen on tuntunut tosi mukavalta näin joulun alla. Se on niin ikään ollut meidän toinen luettava kalenteri lorukalenterin lisäksi. Tarinoissa käsitellään esimerkiksi kiltteyttä ja tuhmuutta. Mutta myös niin, että eräskin karhu toivoo kultaista kelkkaa, joka selvästi tarinassa viitataan liialliseksi toiveeksi, mutta annas ollakaan, kun karhu on vaan niin kiltti, ettei joulupukin auta kuin tuhlata kaikki kultaväri yhteen kelkkaan. Onneksi hopeaväriä löytyy muiden lahjoihin...!

Joulu alkaa olla yllättävän lähellä. Meillä joulunvalmistelu on ollut varsin verkkaista: pientä askartelua (jatkuvan sairastelun lomassa), yksittäinen innostuminen keittiön siivoamisesta (joka jäi kesken), jouluverhojen silitystä ja ripustusta (ja huomaamista että ihan hyvin olisivat voineet olla silittämättäkin, rypyssä ovat, aivan kuten sinä vuonna kun kuopukseni syntyi ja ripustin ne mielenosoituksellisesti ilman silitystä!- mutta tällä kertaa silittäminen oli yksi höperö jouluriitti minulle!). Tänä vuonna ei meillä joulua todellakaan vietetä kaapeissa, sillä niihin ei mahdu- niin sekaiset ne on. Pieni valkea häivähdys tekisi ihmeitä ulkoiluintoon, jota toki vapaapäivinä toivoisi runsaammin tekevän, mutta eiköhän kynttilänvalo, kuusentuoksu ja lasten kriiseilevä into tuo joulufiilistä, kuten aina ennenkin...

Millaisia joulukirjoja teillä luetaan? Onko teillä mitään perinnekirjoja joulun odotukseen? Tämä Scarryn kirja kyllä voisi olla yksi sellainen, en vain tiedä onko näitä enää myynnissä. Entä millaisia jouluvalmisteluja siellä on tehty? Ei kai ilmassa ole jouluströsseliä?

"On joulu ja lunta ei ollenkaan!
huutaa metsän eläimet riemuissaan.
On hauskaa kulkea metsämailla,
kun yksikään ei ole ruokaa vailla."

- Kathryn B. Jackson ja Richard Scarry: Eläinten joulu

Jos jonkun kirjankansi on luokseen vetävä, se on tämä: Typy ja topakka tonttu (Bazar, 2015). Ja niinpä minäkin kiinnitin kirjaan kirjablogien kautta huomiota siinä määrin, että pyysin sen esittelyyn.

Kirjan kannesta kiitosta kirjan laadukkaasta kuvituksesta vastaavalle Sari Airolalle, joka onkin noussut minulle kotimaisten kuvittajien suosikkeihin. Kuvittajissamme onkin kyllä niin kovaa laatua, että kelpaavat helposti kansainvälisille markkinoille. Airolan värien käyttö on kauniin hillityn maanläheistä ja ihmishahmot (ja tonttu-) kauniita isoine silmineen ja eloisine ilmeineen. Kuvituksessa näkyy, että siihen on laitettu aikaa ja voimavaroja. Jo kannen kuvaa katselemalla voi nähdä miten tytön yksityiskohtaisesti tehdyt myssy ja lapanen antavat kuvalleen ihanasti tekstuuria, jonka tuntee moniaistillisesti. Se kun vielä yhdistyy laskevaan lumisateeseen, joka tekee kuin valokeilan tontun päälle, on kokonaisuus äärimmäinen kaunis ja hauska!

Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa. Sanna Isto on ymmärtääkseni kirjoittanut palkitun Tinka ja Taika -kirjasarjaa, jota en ole vielä lukenut. Eppu Nuotio on taas kovanluokan kirjailija, jonka teosten moninaisuus on uskomatonta. Typy ja topakka tonttu -kirjassa Typyn perheen kotiin tulee vesivahinko ja Typy joutuu yksin joulun alla aika ärtyneen oloisen Bertta-tädin hoiviin, joka ei paljon joulusta välitä. Typy kokee yksinäisyyttä ja löytää joulutavaroista ystäväkseen tontun. Tontun (mielikuvituskaverin?) veikeä ilmestyminen kirjaan on kirjan kohokohta, näitä iloisia yllätyksiä, huumoria ja vauhtia olisin toivonut kirjaan lisääkin.

Kirjan kokonaisuus jää itselleni hyvin kuvituspainoiseksi ja kokonaisuus ei tunnu olevan balanssissa. Tarina on mielestäni liian pitkä ja, pahoittelen, valitettavasti hieman tylsä. Myös lapseni menettivät mielenkiinnon tarinan kuulemiseen keskivaiheilla. En tiedä johtuiko tämä Bertta-tädin kärttyisyydestä, että kirja ei tuota sitä fiilistä, mitä joulukirjalta odotan. Sillä huomaan, että yksittäinen kirjainpuutoskin kirjassa alkoi harmittaa minua liikaa. Lienen liian sensitiivinen lukija ja imen tunnelmia ja Typyn ja tontun ikävää oloa liikaa itseeni, eikä lopun hieman teennäinen "kaikki hyvin ja Bertta-tätikin tykkää nyt joulusta" -loppu tätä tunnettani pelastanut. Mikä harmi, odotin tältä kirjalta niin paljon!

"Typy tottelee tonttua ja nostaa sen laatikosta. Se on ihan oikea tonttu! Siinä se nyt venyttelee itseään Typyn kämmenellä. ja Typy uskaltaa vihdoin mennä peremmälle."

- Sanna Isto, Eppu Nuotio ja Sari Airola: Typy ja topakka tonttu

Tuula Kallioniemen kirjoittama Karoliina -kirjasarja taitaa nyt olla meillä kokonaan koluttuna. Kirjasarjaa vauhdittaa Marika Maijalan loistava kuvitus. Viimeisimpänä Karoliina -kirjanamme luimme viime viikolla Karoliina ja nokkela Neema -kirjan, jossa Karoliinan luokalle tulee tummaihoinen tyttö (musta, kuten Kallioniemi kirjoittaa), Neema, joka laittaa luokan sekaisin olemalla erilaisessa suomalaisuudessaan niin sangen mielenkiintoinen.

Oikeastaan kirja kertoo paljolti kaveruudesta. Ihan kiusallista ajatella miten jo pienestä lapset osaavat juonitella kaverisuhteitaan toistensa kanssa. Karoliinan kirjassa asiat ovat kuitenkin esitetty mukavassa hengessä. Vaikka Neema sekoittaakin tyttöjen kaverisuhteita ja pistää poikien päät vähän sekaisin, niin silti kullekin riittää loppujen lopuksi kaveria, vaikka kaikki haluaisivatkin olla just Neeman kanssa. Neema itsessään vaikuttaa tosi solidaariselta tytltä, joka ei ollenkaan lähde bestisjuttuihin mukaan, vaan kutsuu koko luokan pihalleen leikkimään ja kukin tytöistä saa käydä vuorotellen yökylässäkin. Neema ei tunnu ottautuvan juonitteluihin, vaikka sitä hänelle tarjotaankin. Se on mukavaa luettavaa!

Kallioniemen kirja on taasen hauska ja menevä. Yhdessä kohtaa Karoliina kuvittelee ajatuksissaan, että käy ryöstämässä kaupasta karkkia ja joutuu kiinni! Ilmeisesti tämä hauskasti kirjoitettu kauhukuva oli lapsistani kuitenkin liikaa, ja luultavasti itsekin eläydyin liian paljon, koska minua pyydettiin vaihtamaan kirjaa. Jatkoin silti sinnikäästi eteenpäin ja yritin jutella asiasta, että se oli vain Karoliinan mielikuvitusta, ei totta. Toinen rohkea kohta kirjassa on, kun Karoliina lipsauttaa suustaan kinuski -sanan vahingossa kutsuessaan Lin:iä, joka on aasialaistaustainen. Lapset eivät varmaan tietoisesti tajuakaan, miten jotkut aikuisten käyttämät sanat ovat epäasiallisia, mutta sanan käyttö aiheuttaa Karoliinan kaverien keskuudessa epämiellyttävän tunteen ja kamalan häpeän Karoliinassa...

Nyt sitä sitten vain odotetaan, että Tuula Kallioniemi kirjoittaisi lisää Karoliinoja. Tai sitten luetaan näitä uudestaan, kuten lapseni jo vähän ehdotti...

"Kätet ylös, olet pitätetty!
Karoliinan mielikuvat ryöstäytyvät omille teilleen. Hän näkee itsensä vankilassa kaltereiden takana. Äiti nyyhkii kotona. Isä leipoo kakkua, jonka sisään piilottaa viilan."

- Tuula Kallioniemi: Karoliina ja nokkela Neema (Otava, 2013, kirjastolaina)

Nappasin kirjaston uutuushyllystä Mikko Saaraisen sarjakuvamaisen ja sangen kutsuvan lastenkirjan Pallopää palloilee (Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2014), sillä kansi lupasi hyvää. Sekä kirjan nimi, kaikessa yksinkertaisuudessaan! Pikkuisen selailin kuitenkin etukäteen, jotta kirja oli tullut oikealle osastolle, ja olihan se.

Tässä kirjassa Pallopää siis todellakin palloilee pitkin poikin maailmaa, tai maailmankaikkeutta. Oikeastaan muuta tässä ei tehdäkään, Pallopää vaan liitelee kaverinsa Tirppa-linnun kanssa kamera mukanaan. Kaverukset käyvät piknikillä olevan karhuperheen luona, merirosvolaivassa, veden alla, kilpa-autoajoissa, kaupungissa, viidakossa, vuoristossa ja avaruudessa! Lopulta kaverukset palaavat kotiin ja alkavat nukkumaan.

Kun lopetin kirjan, kysyin lapsilta oliko hyvä? En ollut vastauksesta lainkaan varma, koska oikeastaanhan kirjassa ei ole selvää juonta. On vaikka tyyppejä jotka käyvät eri paikoissa. Kirja on myös hyvin, hyvin visuaalinen ja laadukasta sarjakuvamaista katseltavaa riittää. Kirjan selkeä kuvitus on humoristinen mutta ehkä teksti voisi olla samalla lailla hieman kikkailevampi. Tekstin tasaisuus jäikin minua mietityttämään pitivätkö lapseni kirjasta, josta itsekin olin aluksi hieman hymyilevän hämmentynyt! "Jooo!" lapseni hihkaisivat. Hymyilyni jatkui.

Kirsi Kunnas on maamme selkein nonsensen puolesta puhuja. Olikin loistavaa löytää tälläinen Pallopää palloilemassa tässä meidän aikakaudessamme, jossa taas opettavaiset kirjat ovat suuressa huudossa. Lasten maailma, leikkien ja mielikuvitusten täyttämä elämä ei taatusti ole suoraviivaista ja selkeää, se on lähes nonsenseä. Leikissä kaikki on mahdollista ja se on vapauttavaa. Mikko Saarainen muistuttaa meitä aikuisiakin tuosta mielikuvituksen vapauttavasta maailmasta, jossa millään ei tarvitse olla sen kummempaa tarkoitusta ja se riittää! Loistava kirjastolöytö! Ostan omaksin(ja yhden kaveriperheelle) jos tulee vastaan. Ja toivottavasti Mikko Saarainen jatkaa lastenkirjapuolella, tai tekee vaikka lapsille kotimaista sarjakuvaa...

Muistakaahan antaa jouluaikana mielikuvitukselle ja höpötykselle siivet! Katsellaan lasten leikkejä ja yritetään oppia niistä. Uskaltaisikohan itsekin leikin höperrykseen mukaan, edes hetkeksi...? No ainakin joulupukin tulee sitä jouluna tehdä ;).

"Kilpa-autojen pärinä on korvia huumaava, kun koirien sekarotuluokan kilpa-ajot ovat käynnissä. "Tästäpä saan vauhdikkaan kuvan", ajattelee Pallopää.
"Hau! Hau! Hanaa!" kannustavat katsomon koirat."

- Mikko Saarainen: Pallopää palloilee

Hyvää uutta lukuvuotta 2016 hyvät lastenkirjojen ystävät! On aika ponnistaa uusi kausi käyntiin klassikolla, eli Roald Dahlilla. Kekseliäs kettu (WSOY, ap 1970, suomennos 1998, suomentaja Panu Pekkanen) löytyi luettavaksemme kirjaston satuhyllyltä. Enpä ollutkaan aiemmin tajunnut tsekata myös sieltä puolen Dahlin teoksia, mutta taatusti muistan jatkossa. Viime syksynä lukemistomme onkin selvästi valloittanut laajemmin lastenkirja-alueita kirjastossa, sillä lainaamme jo aika paljon niin saduista, pidemmistä lukukirjoista, kuten myös aiemmasta ykkösalueesta, kuvakirjoista. Eikä me koskaan lähdetä kirjastosta ennen lasten tietokirjahyllyn tsekkausta.

Roald Dahlin Kekseliäs kettu on varsin klassinen satu. Siis jännitystä riittää ja elämästä ja kuolemasta on kyse. Kettuperhe elää ryöväämällä kolmea rikasta, pölhökustaan oloista tilanomistajaa. Pösö on lihava kanankasvattaja. Pömppömahainen kääpiö Pärskä kasvattaa ankkoja ja hanhia. Ja laiha ja luihu Papu kasvattaa kalkkunoita ja omenoita, joista tekemää viiniä juo päivät pääksytysten.

Mutta eräänä päivänä tilanomistajat saavat tarpeekseen isäketun varasteluista ja aikovat tehdä siitä kerta kaikkisesti selvää. Miehet ampuvat kettua niin, että häntä katkeaa. Isäkettu ehtii kuitenkin luikkia haavoittuneena pesäänsä. Niinpä ukot jäävät ketunkolon suulle odottamaan, että kettu luikkii taas varkaisille. Ei, se ei riitä, he ottavat palvelijansakin jahtiin ja kaivavat traktoreilla koko metsää ympäri, jotta ketut jäisivät kiinni. Tarina on siis hurja seikkailu ja pakomatka, jossa kettuperheen sekä muiden maan alla asustavien eläinten henki on vaarassa.

Roadl Dahlin Kekseliäs kettu on loistava. Jill Bennetin herkkä, tarkka, mustavalkoinen grafiikkakuvitus on i-ha-na. Se syventää satumaisuutta, jotain sadun taikaa. Tarina taasen on taatusti reipasotteinen, eikä jännitystä kaihdeta. Ja lapseni rakastivat sitä! Aluksi vähän kuikuilin kirjan takaa, miten he reagoivat, kun ukot aikoivat TAPPAA kettuperheen. No, pyytämällä aina vaan lukemaan lisäkappaleita ja jopa kyselemällä päivällä, että luenhan varmasti tänä iltana iltasadut, jotta jatkamme Kekseliästä kettua. Kyllä vaan joillekin on luotu tarinan kerronnan taito. Ja Roald Dahl on sen joukon kuningas!

Tunnustan suosivani näitä painettuja katalogeja!
Tässä tämän kevään saldoni.
Katalogeja löytyy myös kirjastoista.

Keväällä 2016 Sinisellä keskitiellä luetaan jälleen kerran pino kuvakirjoja. Olen ilokseni huomannut, että ehdimme käydä syksylläkin kirjastossa melko runsaasti, joten kirjastobongailu jatkuu! Lisäksi olen kysellyt jo aiemmin isommilta kustantajilta, kuten Tammelta, Otavalta ja WSOY:ltä joitakin lastenkirjoja esiteltäväksi, enkä enää edes muista mitä! Muistelen, että keväällä oli ainakin tulossa kiinnostavina Huovin ja Perkiön laulukirja ja uusi David Walliamsin pidempi lukukirja (jee!).

Ja kohta puoliin kyselen myös Kustannus-Mäkelän ja Lasten Keskuksen kirjoja, jotka ovatkin varsinaisia helmikustantajia lastenkirjasaralla! Mäkelältä odottelen kovasti esimerkiksi kuinka Mimmi-lehmä taipuu sarjakuvamuotoon, lisäksi kiinnostavat ainakin uusi Tim Warnesin ihanan krokokirjan jatko, David Walliamsin uusi kuvakirja (en ikinä usko, että toinenkin voi olla lievästi ärsyttävä!) ja lisäksi suurkiinnostukseni alle pääsee tulevana vuonna Kirjatiikeri -sarja, joka lupaa SUUR-AAK-KO-SIN TA-VU-TET-TU-JA tarinoita lukeemaan opetteleville (ja samalla pelkään niiden olevan aivan liian pitkiä vielä meille).
Lasten Keskuksen katalogin kansi on jälleen uutuuksien ytimessa. Jukka Itkosen uusimmat lintulorut ovat saaneet uskomattoman lupaaalta näyttävän Camilla Pentin kuvituksen, jota ihailin jo aiemmin Kasvimaalla! Lisäksi Lasten Keskus jatkaa sekä Amantin loistavasti alkanutta Hilla -sarjaa että Wattin ja Barkerin Äkkää ja tökkää -sarjaa, jotka ovat tarkoituksellisesti napottaneet koko syksyn blogisivuni oikeassa laidassa, jottemme niitä unohtaisi. Ja onneksi yksi lasten tietokirjakin on sieltä ilmestymässä...

Eli kirjakevät 2016 vaikuttaa mukavan kiinnostavalta. Blogi yrittää jatkaa monipuolisten kirjojen esittelyllä mutta tietyin rajoittein. Ja se on, että kirjan pitää kiinnostaa vähintäänkin minua, mielellään sekä minua että lapsiani, jotta kirja valikoituu lukuumme! Sillä kaikkein tärkeintä on löytää just itseä kiinnostavaa luettavaa. Kannattaa kokeilla erilaisia kirjoja ja löytää omansa. Luetaan yhdessä, eletään yhdessä, koetaan koko maailman kirjo.

Elämysrikasta lukuvuotta kaikille blogini seuraajille ja pidetään lastenkirjojen taikaa yllä!

" Hei, Pösö! Mitä siellä tapahtuu?
Me jahtaamme kettua!
Hullujahan te olette!
Ihmiset pilkkasivat ja nauroivat. Mutta tämä vain raivostutti tilanomistajia entistäkin enemmän ja sai heidät yhä jääräpäisemmin päättämään, että he eivät antaisi periksi ennen kuin olisivat saaneet ketun kiinni."

- Roald Dahl: Kekseliäs kettu

Löysin kirjastosta ilokseni Etana Editionsin kaksi pientä kirjaa luettavaksemme. Kumpaakin kirjaa yhdistää neliön muoto, joka muistuttaa kovasti vauvakirjamaiselta formaatilta. Kirjan sivut ovat kuitenkin paperiset, joskin hieman paksummat ja kummatkin kirjoista huomasin soveltuvan kuvituksensa puolesta jo tosiaankin vauvaikäiselle mutta sisältönsä puolesta vielä eskarillekin!

Réka Kiralyn kirjoittama ja kuvittama Yksi vielä (2014) on hauskasti keksitty kirja. Siinä esitellään söpöjä ja ihanan värikkäitä eläimiä, vanhan tavan malliin, jotka yksi kerrallaan menevät punaiseen taloon. Jokaisella aukeaman oikealla puolen on punainen talo, johon osa taloon menevästä eläimen profiilista summautuu. Niinpä talon kokonaisprofiili muuttuu koko kirjan. Lapset voivat etsiä mistä kohdin taloa eläin löytyy. Kirjan tarina on hieman nonsensemäinen, lauseet lyhyitä ja toteavia. Oikein mukava kirja!

Jenni Erkintalon Värejä meressä (2014) on oiva lisä värioppikirjoihin. Sen tarina on mukavasti loruteltu, jossa päävärit, sekä musta että valkoinen, esittäytyvät ja kertovat mistä esimerkiksi löytyvät. Kirjan lopussa värit sekoittuvat ja ainakin lapseni tykkäsivät vielä huudella näitä uudestaan mistä väreistä tulikaan mitä. Kirja on tosi hauska värioppikirja, ja kuten sanottu, kuvitus toiminee vuosikkaallekin aika kivasti! Lempparivärihahmoni on ehdottomasti sininen (kuinka ollakaan!).

Oletko sinä löytänyt jo nämä kirjat? Olemme lukeneet näitä useana iltana, joten mielestäni nämä veikeät kirjat ansaitsivat tulla esille myös täällä blogissanikin!

'"Syvä ja rauhallinen", sanoi sininen,

"minä se olen niin tunteellinen."'

Jenni Erkintalo: Värejä meressä

Heipparallaa ja uuden arjen alkua ilmeisen monelle meistä!
Tuolta yläpalkeista löytyy taas paljon lastenkirjoja erilaisissa kategorioissa, syksyltä 2015 päivitettynä. Uutena palkkina osio, johon keräilen helppoja ensilukukirjoja lukemista oppiville.
Tässä pari kuvamuistoa viime vuonna blogatuista:

Upeimpia 2015

Hauska!

Loistava vauvakirja

Ärsytti lievästi

Dahl <3!

Sopii myös vauvoille: Tickle

Mahtava kirja äitiydestä

Onni-poikaa luetaan koko ajan

LOISTAVA retkeilijöille!

Vuoden parhaimpia kotimaisia 2015

Karoliinat on nyt kaikki luettu

Toimii

Venäläistä satua

Konstat on mukavia myös äänikirjoina

Vuoteen mahtui paljon prinsessakirjoja

Pidimme lukumaratonin lasten kanssa

Itkonen <3!

Vauvakirjojen parhaimpia 2015

Ehkä vuoden luetuin 2015

Tor Freeman <3

Luottokirjoja

Vuoden kauneimpia

Pimeyttä lastenkirjassa

Uusi Tatu ja Patu

Klassikko jo syntyessään

Vuoden parhaimpia satulöytöjä

Voimakasta sanomaa

Loppuvuoden huippulöytö

Mukavia lukuhetkiä vuoteen 2016!
Toivottavasti siellä vielä joku lukijakin on, kun kommenttiboksit ovat olleet niin hiljaisia...!

Jippijaijee! Tänä vuonna ihan iloitsen siitä, että luistinratoja päästiin vihdoin jäädyttämään pakkasen avulla. Voi kunpa vielä luntakin tulisi niin, että saamme ladut! Ja vastapa pari vuotta sitten vielä moiset urheilut olivat lähinnä "pakkopullaa" mutta nyt kun lapset kasvavat ja jo vähän osaavatkin, on nämä klassiset ulkolajit tulleet paljon mielekkäimmiksi. Ja kylläpä siinä saa itsekin mukavaa arkiurheilua, kun viilettää itsekin luistimien päällä ja muistelee, että mitenkäs se...

Että eipä ihme, etteikö se luistelun ja hiihdon opettelu olisi välillä aika hankalaa lapsellekin. Hikisenä tuhistaan luistimet liian tiukalle ja sitten käydään kupsahtelemassa liukkaan pelottavalla jäällä, palellen. Mutta annas ollakaan kun jalat alkavat kantaa ja vähän tulla vauhtiakin. Kyllä luistinradalla on iloisen näköisiä lapsia! Ja aikuisia.

Elävästi kuvitettu ja kirjoitettu Kristiina Louhin Aino ja tuhmat luistimet (Tammi, ap 1987, 2003, kirjastolaina) on siis tänäkin päivänä oikein ajankohtainen kirja luistelusta. Aino lähtee innosta puhkuen jääprinsessaksi mutta huomaakin, etteivät tuhmat luistimet tottele! Ja miksi leikkikoulujutut kotona sujuvat noin vaan mutta luistelu ei lähdekään niin helposti! Meillä kaikilla on alueita, jotka opimme helpommin kuin toisen. Joku luistellee varmaan jo kohdussa mutta totuus on, että jokainen oppii omalla ajallaan ja varmasti suurimman osan meistä tulee tehdä aika paljon hommia, että asiat opitaan kohtuullisesti tai jopa hyvin. Erinomaisesta puhumattakaan. Niinpä myös Aino saa harjoitella vielä toisen kerran että pysyy jo pystyssä ja pääsee vähän liikkumaankin!

Toinen luistelemisesta kertova kirja on Kerttu Ruuskan ja Nadja Sarellin Elsa luistelemassa (Oppi j& Ilo, 2014, saatu aikoinaan kustantajalta), jota olemme myös nyt lukeneet. Siinä on loistavia vinkkejä mitä asioita voi harjoitella, jos sattuu olemaan tällainen vanhempi, joka ei ole aiemmin opettanut lasta luistelemaan.

Jokos te olette päässeet luistelemaan? Pidätkö aikuisena siitä, että pääset lapsen varjolla itsekin luistelemaan? Keksittekö vielä lisää luistelukirjoja? Entä onko hiihtämisestä lastenkirjoja? Mukavia tammikuisia ulkoilupäiviä kaikille!

"- Kultapieni, Sanna on ehtinyt harjoitella paljon kauemmin kuin sinä, koska hän on vanhempi."

- Kristiina Louhi: Ain oja tuhmat luistimet

Sanna Pelliccioni (Minerva, 2012, kirjastolaina) on kuvittanut ja kirjoittanut mukavan tähän päivään sopivan kirjan ystävystymisestä maahanmuuttajan kanssa. Kahden kulttuurin kohtaamista kuvaillaan aikuiskirjoissa jo hyvinkin runsaasti, joten on mukava juttu, että tätä tutustumista käsitellään myös lastenkirjoissa.

Onnin kerrostaloon muuttaa uusi perhe, joka kiinnostaa heti Onnia ja Olavia. Perhe tekevät yhdessä tuttavuutta pienillä makulahjoilla ja sittemmin yhdessä leikkimällä ja lopulta jopa yhdessä pääsiäistä juhlimalla.

Kirjassa on mukavasti ja mielenkiintoisesti kerrottu miten erilaisia juttuja meillä voikaan olla eri kulttureissa ja maissa. Se on jo usein lasta kiehtova juttu, kuinka eri maissa puhutaan eri kieltä ja syödään eri ruokia. Onni-poika -kirjat ovat aina hyväntuulisia ja iloisia ja niitä on mukava lukea arjessa useampaankin kertaan. Viimeksi esittelin Onni-pojan uutta tietokonekirjaa täällä.

Jutellaanko teidän kotona eri kulttuureista, uskonnoista tai maahanmuutosta? Millä tavoin? Entä keskusteletteko kotona kuinka uuden kaverin kanssa voi tutustua ja miten toista voi pyytää leikkiin?

"Uskomatonta, miten äkkiä nuo lapset oppivat uuden kielen ja uudet asiat", Onnin isi ihmettelee."

- Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa uuden ystävän

Taas minä vaan kirjoittelen Roald Dahlin tuotannosta, kun se vaan on niin loistava. Taikasormi (Art house, ap 1966, 1998, kirjastolaina, suom. Päivi Heininen) kertoo pienestä tytöstä, jolla on taikasormi!

Kahdeksanvuotiaan tytön kodin viereisellä maatilalla asustavat Herra ja Rouva Kesälä ja kaksi poikaa. Herra Kesälä ja pojat pitävät metsästämisestä. Ja tyttö taas ei voi sietää metsästystä. Siispä kerran, kun Kesälät kantavat kotiin saalistaan, pientä kaurista, tyttö menettää malttinsa ja alkaa huutaa heille. Mutta Kesälät vain ilkeilevät takaisin. Silloin tyttö osoittaa heitä kaikkia taikasormellaan! "Voi hyppyset! Voi hyvät hyppyset! Osoitin jopa Rouva Kesälää vaikkei hän edes ollut siellä. (...) Olin jo kuukausia vannottanut itseäni etten enää koskaan tekisi sitä - (...)."

Niinpä perhe Kesälästä tuleekin lintuperhe ja sorsaperhe muuttaa Kesälän asuntooon ja osat vaihtuvat... Miltä se sitten tuntuu? Dahl esittää loistavasti reippaan ja rohkean sadun myötä eri näkökulmiin asettautumista. Satu tietenkin koskettaa sodan ja rauhan kysymyksiä ja voidaan lukea eläinten oikeuksien puolesta puhumisena, tai ainakin asioiden tarkastelemisena. Dahlin kirjoja voisi analysoida ja makustella vaikka mistä suunnasta- ja ne kestäisivät sen. Mutta mielestäni parhaimpia asioita näissä Dahlin kirjoissa on nerokas hyvyyden ja pahuuden käsittely, kuten vasta esittelemässäni Kettu -kirjassa.

Sillä tätäkin kirjaa lukiessani mietin, että hyvät hyppyset tosiaan, ei kai tämä perhe ole kohta itse aseen tähtäimessä, kuten sitten olikin, niin lapseni vain kiinnostuivat lisää ja janosivat tarinan loppuun saakka. Lapset ottavat sadun omalla kehityksellään mutta minusta tuntuu, että varsinkin eskarilaiseni on nyt sellainen kehitysvaiheessa, että nämä reippaat sadut osuvat ja uppoavat. Kun kuuntelen eskarilaisten leikkejä, kuulen jatkuvaa kisailua kuka on hyvis ja kuka on pahis ja kuka voittaa. Mitä ilmeisemmin tuon kaksijaottelun aika on hyvin in. Sitä ollaan moraaliopin kehityskaarella (eikä muuten ollenkaan enää ihan alkuopeissa), joka toivottavasti jatkuu ja kehittyy mustavalkoisuudestaan vielä iän myötä jalostuneemmaksi.

Oletteko te lukeneet Taikasormea? Luetaanko teillä vanhoja tai uusia satuja? Mikä on teidän lempisatunne juuri nyt?
Dahlista joulun aikaan TAAS innostuneena lainasin parikin satukirjaa vuoden ensimmäisellä kirjastoretkellämme. Toivottavasti löydämme taas lisää helmiä teillekin jaettavaksi. Luultavasti tänä vuonna pääsemme ainakin klassikkosadun, eli A.A. Milnen Nalle Puhin äärelle, koska Nalle Puh kuvakirjat ja elokuvat ovat meillä jo runsaassa käytössä.

"'Älkäähän murehtiko, kultaseni. Minä pureskelen madot oikein pieniksi suussani. Ette edes huomaa eroa. Herkullisia matopurilaisia ja toukkapiiraita.'
'Voi ei!'karjaisi Lassi.
'Ei ikinä! huusi Joonas."

- Roald Dahl: Taikasormi

Kaikki ~~omistavat~~ ovat varmaan kuulleet naapurien villivekaroista, jotka tekevät jos jonkinlaista: kiipeävät pitkin kirjahyllyjä, huutavat karkkia kaupassa, repivät sisaruksensa hiuksia naama raivossa tai huutavat päin vanhempiensa naamaa? Ai, kamalaa, sellaisiakin on. Kuulemma. Sillä eihän meillä tietenkään... Melkoisia rasavillejä!

Kun lukee vanhoja lapsikuvauksia, siis esimerkiksi Teuvo Pakkalaa, on aina -a i n a- niin ihastuttavan, huojentavan hauskaa huomata, että lapset ovat olleet lapsia ajassa kuin ajassa. Ja vanhemmat ovat olleet yhtä hukassa heidän kanssaan aina aika ajoin- ajassa kuin ajassa. Lapsuus on jännä juttu, kun pitää angstata aika monesta asiasta, kiivetä itse sinne kirjahyllynsä huipulle, eli olla oman elämänsä tekijä ja kokija. Kasvaa ihan yksilöksi, irralliseksi äidin nisästä.

Eduard Uspenskin sangen reipas otteinen Rasavilli Jasu (Otava, 2001, suomentanut Milla Hirvonen, kirjastolaina) on hyvin mielenkiintoinen lastenkirja! Kirjassa (48 sivua) on yhdeksän lyhyttä tarinaa Jasusta. Tarinat kertovat siitä, miten Jasu haluaa ja tekee kaikenlaista mikä saattaa meistä aikuisista tuntua hermoja raastavalta. Jasu kiipeilee joka paikkaan, ei syö, tunkee kaiken suuhunsa, ei nuku, juoksentelee kaupassa ja piirtelee joka paikkaan. Yhdessä tarinassa vanhemmat luovuttavat, vai olisiko kasvatustieteellinen termi, että antavat Jasun kantaa vastuun valinnastaan, ja he ostavat Jasulle norsun. Norsut kakkaavat aika paljon.

Tarinoita lukiessani, sain taas vilkuilla lasteni rektioita aluksi kaiken aikaa. En kauan, sillä pian he jo hirnuivat Jasulle ja tarinoille: "Äiti ~~minäkin~~ naapulin tyttökin piilsin tänään pöytään!". Selvää vertaistukikamaa siis ainakin sinne suuntaan. Ja eipä mennyt kauaakaan, kun itsekin hörötin ronskisti parille kohdalle. Kirjan kieli ei aivan istunut suuhuni ensi lukemalla, rapakossa pomppiminen on minusta ihan hyvä harrastus (tietyin rajoittein) ja hiusten leikkaaminen oli tarinoista tylsin (vai ainoa jota en ole kokenut?, siis naapurini.), mutta silti kirja on kokonaisuudessaan aikamoisen hyvä. Varmasti niin hyvä, että jos se tulisi vastaan ostaisin sen, sillä tämä olisi selvästi useamman lukukerran kirja. Saattaa olla nytkin.

Kirjan loistavan kuvituksen on muuten tehnyt Christel Rönns, joka on mustavalkoisuudestaan huolimatta oikein sopiva tarinoihin, kaikessa rohkeassa veikeydessään!
Oletteko törmänneet tähän kirjaan tai lukeneet? Tykkäättekö? Entä onko ~~teillä~~ teidän naapureissanne näitä rasavillejä? Eikö olekin melkoista, huhhuh, kyllä on siinä vanhemmilla tekemistä.

"Kerran isä sitten sanoi: 'Nyt riitti. Nyt Jasu parannetaan ja pelastetaan. Laastaroidaan hänen suunsa kiinni.'
Ja niin todella tehtiin. Kun Jasu alkoi tehdä lähtöä ulos, hänelle puettiin takki, hänen kengännauhansa solmittiin ja sitten huudettiin: 'Mihinkäs se laastari on päässyt katoamaan?'
Kun laastari löytyi, siitä leikattiin niin suuri kaistale, että se peitti Jasulta puoli naamaa. Eikä muuta kuin poika vain pihalle! Mitän hän ei saisi tungetuksi suuhunsa. Miten kätevää."

- Eduard Uspenski: Rasavilli Jasu

Saimme suureksi yllätykseksemme Oppi & Ilolta esikokeiluun tänään ilmestyviä uutuuksia. Lasten pelit je tehtäväkirjat ovat meillä kovin suosittuja ja niitä onkin aika paljon. Laitoin juuri joulun aikaan ensipelejä eteenpäin hyvään käyttöön, sillä laadukkaat pelithän kestävät ja niitä ei kannata heittää pois. Hyvä peli kestää myös aikaa, kuten esim. Afrikan tähti, Kimble, Arvaa kuka, Muuttuva labyrintti ja Uno!

Piirrä, pyyhi ja tee uudelleen -kirjat ovat olleet meillä jo entuudestaan tuttuja. Ne ovat loistavia tehtäväkirjoja varsinkin matkoilla ja esim. tilanteissa joissa lapsi joutuu odottamaan, vaikkapa lääkäriin menoa, sisaruksen jumppaa tai isin ruoanlaittoa. Meillä on ollut monenlaisia tehtäväkirjoja mutta voin sanoa, että nämä pyyhittävät ovat olleet lapsistani kovin mieluisia. Niissä on hyvät, kirkkaat värit ja mielenkiintoinen kuvitus. Pyyhittävät merirosvopuuhat kyllä vain parantavat kuvituksen kiehtovuudellaan, katsokaapa itse.

Merirosvopuuhilla oppii kynänkäyttöä, tarkkaavaisuutta ja laskemista, kuten kirja itse kuvaa. Tehtävissä on lähinnä päälle piirtoa, sokkeloita/ labyrintteja (mukavan helppoja, käy jo 3 + -vuotiaasta) ja pikkuisen numeroiden jäljennystä. Lisäksi kuviin liittyviä tehtäviä, kuten laske ja etsi. Matikan alkuoppeja ja hahmotusjuttuja- ja mukavassa leikillisessä formaatissa!

Tekemisen riemua on taas 100 erilaista piirros- ja päättelytetävää sisältävää korttia, joita voi yhtä lailla täyttää näillä myös paketin ja kirjan mukana tulevalla pyyhittävällä tussilla. Myös tämä nippu on oikeasti hyvn onnistunut ja varsinkin eskarilaiseni innostui näistä. Onkin tosi mukavaa, että paketti soveltuu kaikille lapsille, siis nyt tarkoitan että sekä tytöille että pojille. En tiedä, mutta veikkaan että keskimäärin tytöt ovat jotenkin kynäorientoituneempia (EI KAIKKI!) kuin pojat (älkääs nyt!), joten ainakin meillä (yksittäiskokemus!) on pojan pöytähommiin houkuttelu ollut hyvin paljon materiasisältökeskeisempää kuin tytöllä, joka viihtyy lyijykynän ja tyhjän paperin kanssa tunteja. Salamat, autot, robotit, ninjat ja mitä näitä nyt on, inspiroivat vaan toisia ihan juutaan paljon enemmän kuin hempeät eläimet. Siispä hyvä, hyvä, että on myös merirosvo-kirjoja ja tehtäväpaketteja, jotka soveltuvat itse kullekin.

Tosi kivoja tehtäväpaketteja siis kumpainenkin. Ihan oikeasti. Sattui vielä niin, että olin juuri ostanut tuollaisen lisätussipaketin, jossa oli kivoja värejä niin sekin vielä innosti lapsiamme kynäilemään taas eri lailla kuin mustalla tussilla piirtely.

Millaisia tehtäväkirjoja teillä löytyy ja oletko kokeillut näitä pyyhittäviä? Tussijäljen pyyhkiminen kannattaakin tehdä mahdollisemman pian, koska pari päivää kuivempana niihin saa jo käyttää enemmän voimaa (lähtee silti, oiskohan jotain ainettakin olemassa esim. tussitauluihin käytettävää, joka voisi auttaa tässä puuhassa?).

"Mitä merirosvot pakenevat? Yhdistä pisteet numerojärjestyksessä."

- Oppi & ilo: Pyyhittävät merirosvopuuhat

Lättälampaat, siinäpä sana joka on ollut meidän perheen huulilla ja mielessä ja muuntautunut jos miksikin lättä- alkuiseksi sanaksi. Eli loistavaa työtä suomentaja Johanna Försteriltä! Lotta -kirjasarjahan tuli mielle tutuksi edellisen kirjan kautta Lotta Levoton ja suuri kanikaaos, jota alunperin luulin meille aivan liian pitkäksi ja isommille lapsile tarkoitetuksi kirjaksi (mutta otin jostakin syystä riskin). Kuitenkin lapseni pitivät kirjasta niin paljon, että halusivat valita kevään luettelosta myös uuden Lotan, vaikka ehdotin, että jos lainataan kirjastosta eteen tullessaan...

Valitettavasti kuva ei tee oikeutta hyvin kauniin väriseen kanteen!

Alice Pantermüllerin kirjoittama ja Daniela Kohl runsaasti kuvittama Lotta Levoton ja Lättälampaat (Lasten Keskus, 2016) jatkaa samaa hyväntuulista ja hervotonta menoa. Lotan luokassa alkaa syntyä erilaisia kerhoja, kuten Bereniken vetämä Glamour Girls -kerho, joka keskittyy muotiin ja sen semmoisiin blingbling -juttuihin. Lotta ei reipasotteisempana noista asioista niin välitä ja perustaa ystävänsä Pippurin kanssa oman ryhmän Willikanit ja pyytääpä mukaan myös Paulin.

Vauhtia riittää, kun Lotan intialainen nokkahuilu tekee taas temppujaan ja aiheuttaa Lotalle noloja tilanteita, mm. joutuessaan koulun orkesteriin mukaan- ilman että osaa edes soittaa sitä nokkahuilua! Berenike järjestää myös koko luokan synttäribileet omalle pihalleen, jossa toteutetaan telttamajoitus. Tästä seuraa vakoilua, kyräilyä, kostoja, vesisadetta ja jotakin niin mukavan pikkumyymäistä menoa, että kyllä meillä oli lukiessa hauskaa.

Lotta on varsin supermukava tyttö, vähän niin kuin Kallioniemen Karoliina, että uskaltaa olla ja tuntea. Samoin kuin Karoliina -kirjoissa myös Lotissa on paljon kaverien välisiä juttuja, mikä on varmasti tosi mielenkiintoista esimerkiksi jo kouluikäiselle lapselle. Kaverisuhteet ja selvittelyt ovat myös mukavan realistisia, eli siellä on erimielisyyksiä, eikä lopussakaan kaikki pidä toisiaan kädestä yhteisöllisyyttä hehkuen, mutta kukin jatkaa omaa menoaan ilman sellaista liian suurta draamaa tai tappelua. Itseäni vähän hirvittikin ajatella miten lasten maailma on niin julmaa kaveriporukoissa, mutta sitähän se vaan on. Eipä se aikuistenkaan maailma mene aina ihan sivistyneen tasolla.

Ihan loistava kirja ja tykättiin kovasti esikoiseni kanssa. Myös kuopus kuunteli tätä aika ajoin ja varsinkin katseli kuvia ja noukki lättälampaita, sillä se oli hänestä erittäin hauska sana! Samoin kuin Kakkeli (opettajan nimi)...

Joko te olette löytäneet sarjakuvamaisen Lotta-sarjan?

"Pippuri antoi poissaololappunsa Kakkelille heti ensimmäisen tunnin alussa.
'Rutto'
Kakkeli luki lapun ja tuijotti sitten pitkään Pippuria.
Pippuri köhi hiukan.
'Nyt menee jo paljon paremmin.'
Silloin Kakkeli sanoi soittavansa Pippurin äidille vielä samana päivänä.
Luulen melkein, että Paul tiesi jo etukäteen, miten siinä käy. Että opettajia
ei voi jujuttaa, tarkoitan.

Ja minäkin olisin osannut kertoa sen."

- Alive Pantermüller ja Daniela Kohl: Lotta Levoton ja Lättälampaat

Pikku hiljaa olemme taas saaneet ihastella kevään uutuuksia, joista toinen taitaa olla nyt tämä Lastenhuoneen laulukirja (Tammi, 2016, saatu kustantajalta). Rautakolmikko Hannele Huovi, Soili Perkiö ja Kristiina Louhi. Laatu on taattu.

Lastenhuoneen laulukirjasta löytyy yli 140 Hannele Huovin ja Soili Perkiön tekemää lastenlaulua. Laulut ovat monelle tuttuja esimerkiksi jumpista, päiväkodista ja kerhoista, kuten myös kaksikon tallenteilta, esimerkiksi Karvakorvan laulupurkista ja Vauvan vaa'asta. Ja nyt myös Pikku Kakkosesta! Soili Perkiö on Pikku Kakkosen tuttu kasvo, joka laulattaa lapsia, ja kukapa olisi voinut välttää kuulemasta noin miljoona kertaa uusittua Pikku Kakkosen konserttia, jossa oli monia Perkiön ja Huovin kappaleita!

Laulukirjaa katsellessamme huomasin, etten tuntenut osaa lauluista. Mukana onkin 25 ihan uutta laulua. Silloin luin vain sanoja. En osaa lukea nuotteja, mikä tietenkin hankaloitti kirjan "lukua". Voi mikä onni olisikaan mukana oleva cd, jossa olisi laulut vaikka ihan pianosävellyksenä. Mutta yli 140 laulua... Pitäisi opetella vain nuottilukua.

Meillä on kuunneltu Huovin ja Perkiön lauluja koko perhe-elämämme ajan. Oli oikeastaan aika liikuttavaa lukea ja laulaa lapsilleni kirjasta esiin tupsahtaneita lauluja, koska moniin lauluihin tulvi samalla voimakkaita muistoja. Muistoja ensimmäisistä jumppahetkistä, joissa tanssittiin: "Limpsin, lampsin jalkapatikalla, patikalla, joo.". Muistoja automatkoista, joissa lauloin cd:n mukana, että vauva viihtyisi/ei nukahtaisi ihan vielä: "Minulla on valoa varpaissa, siellä se valo liikkuu...". Mukana on lauluja, joita muistan laulaneeni 15 vuotta sitten päiväkotilaisten kanssa: "Lumilintu, pilvilammas, lelukarhun kulmahammas...".

Laulut on jaettu kymmeneen eri kategoriaan juhlien ja vuodenaikojen mukaan. Lopussa on myös pieni lista vuoden juhlista. Kirjan kuvitus taas... Sitä voi kuvata ainoastaan napakympiksi. Kristiina Louhen todella kaunis ja samalla niin ihanan tuttu ja turvallinen kuvitus antaa kirjalle sen kruunun. Kuvituksen myötä muistot väräjävät lennokkaammin, sillä Louhen kuvitus löytyy myös Perkiön ja Huovin cd:n kansista, aiemmista laulukirjoista ja samalla se muistuttaa myös Louhen oman lastenkirjatuotannon merkitystä. Kolmikon tuotanto on kuin aikakautemme lapsiperheiden kehys. Taiteellinen kuvaus viime vuosikymmenten lapsuudesta. Ja ajattomuudessaan se tulee olemaan merkittävä vielä tulevillekin lapsiperheille.

"Pakkanen käsiä paukuttaa,
taivaan neitiä tanssittaa.
Uu-uu-uu-uu,
revontuulihuivia hulmuttaa.
Uu-uu-uu-uu, kantapää iskee lattiaa.
A-aa, A-aa..."

- Hannele Huovi, Soili erkiö ja Kristiina Louhi: Lasten huoneen laulukirja

Fiona Wattin kirjoittama ja Stephen Barkerin kuvittama Äkkää ja tökkää -sarjan aloituskirja oli viime vuoden ehdottomia suosikkejani. Jo nimestään lähtien (suomennos on ihastuttavan eläväistä myös tässä uudessa!). Siispä iloni oli aito, kun pääsimme lukemaan sarjan toista osaa: Äkkää ja tökkää kotona (Lasten Keskus, ulkoasu Erica Harrison, suomennos Kalle Nuuttila, 2016, arvostelukappale).

Suuntasimme kirjan kimppuun 3-vuotiaani kanssa, joka hihkui innosta. Kirjan sivuilla mennään nyt arkisesti kotona: makuuhuoneessa, työhuoneessa, pyykkihommissa, syömässä, ulkona, keittiössä, autoa pesemässä, pesulla, leikkimässä ja unipuuhissa. Kirjan kuvat ovat pääasiallisesti aukeaman kokoisia ja kuvien luota löytyy pieniä, helppoja kysymyksiä. Kysymysten kautta opetellaan esimerkiksi värejä, laskemaan luvuilla 3-4, sanoja "alla, yllä, takana, edessä..." ja "raidallinen, pieni, korkea". Kysymykset ovat oikeastaan pieniä käskyjä, kuten: "Osoita KOLMEA perhosta.", "Missä on PUNAINEN ämpäri?" tai "Kuka syö omenaa?".

Kirjan kuvitus on taas tosi ihana ja söpö. Se on myös selkeä, joten soveltuu myös pienemmälle katselijalle. Kirjan sivut ovat taipuisaa pahvia ja vaikuttavat aika kestäviltä. Kuvissa on usein pieni reikä, josta voi kurkistaa seuraavalle sivulle.

Kirjasarja on minun mielestäni oikeastaan täydellinen taapero- tai jopa vauvakirja. Kaikki seikat tuntuvat hyvin tarkkaan harkituilta mutta ovat silti luonnollisesti, ei liian tyrkyllä tai epäaidosti. Se kutsuu ohi mennen vuorovaikutuksellisuuteen kirjan ääressä ja antaa mukavasti pieniä kivoja harjoitteita pienelle oppijalle. Kirja opastaa siinä samalla vanhempaa havainnoimaan ja kertomaan mitä kaikkea ympärillämme on. Vain näin lapsi oppii.

Kirja antaa myös täydet mahdollisuudet jatkaa kyselyä omilla kysymyksillä ja näin ollen kirja on hyvin pitkäikäinen. Kirjan kuvitus on minusta ihanan hempeä, joka voisi hyvin olla sellaista lempparikuvitusta pienelle silmälle. Kirjassa on monipuolisesti kuvitusta, joten uskoisin siitä löytyvän kaikille jotain kiinnostavaa. Kolmivuotiaalleni kirja on helppo, mutta hän nautti siitä valtavasti. Loppusivuilla tein jo hieman omia kysymyksiä ja mm. pyysin laskemaan tavaroita ääneen ja vaikeutin kysymyksiä. Kun kirja oli loppu, lapseni pyysi lukemaan sen heti uudestaan.

Jos ostaisin vauva/lapsiperheeseen kirjan, jonka oikeasti haluaisin olevan hyvä, se olisi joku Äkkää ja tökkää -kirjoista.

"Äkkäätkö
ötökän?"

- Fiona Watt ja Stephen Barker: Äkkää ja tökkää kotona

Nalle on Puh, nalle on Puh... Kuten jo aiemminkin mainitsin lapsemme ovat tykästyneet nyt Nalle Puhiin. Olemme katsoneet elokuvia, lukeneet kuvakirjoja ja nyt viimeinkin kaivoin kirjahyllyjeni saloista itse A.A. Milnen Nalle Puh -kirjan (WSOY, 1985, ap 1971, suom. Kersti Juva). Ja onneksi otin, sillä olen saanut nauttia tämän viikon tästä ihanasta, upeasta klassikosta, joka on säilyttänyt otteensa vuosikymmenet!

Mutta on todettava, että aluksi Nalle Puh lähti hieman rauhallisemmin kuin muistelinkaan. Olin lukenut sen ehkä kymmenisen vuotta sitten viimeksi, ja muistan nauttineeni siitä hyvin paljon jo tuolloin mutta nyt kun aloitin kirjaa olin vähän, että häh, eikös tämä ollutkaan tämän hassumpi. Onneksi lukukokemukseni muuttui pian ja tarina alkoi hulluttelemaan ja nämä kaikille tutut hahmot alkoivat vetämään imuunsa niin kovasti, että minun oli useasti vaikea lukea, koska nauroin niin paljon ääneen!

No mitä siinä klassikossa sitten tapahtuu? Nalle Puh, kuten muut tutut eläimet ovat Risto Reippaan pehmoleluja, joista tarinan kertojaääni Ristolle kertoo. Tarinassa puhutaan siis monen suulla, välillä kaikkien hahmojen ja taas sitten kirjassa sinutellaan ja muistutellaan, että tässä ollaan tarinahetken äärellä. Minä rakastan tätä tällaista sulavasti pomppivaa kerronnallista tapaa. Se saa minut eläytymään lukemiseen aivan eri tasolla. Mistä johtuikin tietyt repeämiset. Sillä kuten tiedätte, kullakin hahmolla on aivan omanlainen tyylinsä olla ja jutella ja Ihaa on minulle varsinkin yksi mielenkiintoisemmista. Sillä hän on pes-si-mis-ti ja hiu-kan ma-sen-tu-nut. Ja hänen puheensa minä luin hi-das-te-tus-ti: "No - eipähän satanut" .

Nalle Puh, Nasu, Ruu, Pöllö ja kaikki kaverit ovat varmaankin siksi lapsista hyviä tyyppejä, koska ne kaikki ovat aika lailla Pieni Älyisiä. Joskin moni niistä luulee olevansa Suuri Älyinen mutta... Näin tarinoista tulee hassuja. Kirjassa leikitellään myös paljon sanoilla, kuten Pohjoisvavan etsimisessä. Tämä vaatii jo kuulijaltaankin taitoa leikitellä sanoilla, jonka vuoksi juuri eskarini tykkäsi tästä niin paljon. Kirja tuottaa paljon hoksaamisen iloa. Saa kerrankin olla se Suuri Älyisempi.

Tokihan Nalle Puhin tarinat ovat kovinkin suuri älyisiä ja niistä olisi löydettävissä jos jonkinlaista kuvausta ja metaforaa. Mutta näin iltasatukirjana, kirja oli ehkä viime aikaisista luvuistamme kaikkein täydellisin. En olisi malttanut lopettaa lukemista, joskin luvut olivat sen verran pitkiä, ettei niitä kyllä monta illassaan lukenut. Paitsi torstaina oli pakko lukea kaksi viimeistä lukua putkeen! Aivan ihastuttava kirja, jonka huumori kolahtaa minuun kympillä!

"Ja pienin ja viimeinen omainen ja ystävä hermostui niin siitä, että koko Vaparetki sanoi hänelle "Hys!" että hän kaivautui pää edellä maanrakoon ja pysytteli siellä kaksi päivää kunnes vaara oli ohi ja meni sitten kiireesti kotiin ja eli hiljaiseloa Tätinsä kanssa päiviensä päähän. Hänen nimensä oli Aleksanteri Sarvijaakko."

- A.A. Milne: Nalle Puh

Jukka Itkonen on ehdottomasti meidän perheen luetuin lastenrunoilija. Itkosen huumori, riimittelyn ylivoimanen taito yhdistettyinä loistavien kuvittajien töihin on aina laatua alusta loppuun. Tänä vuonna Itkoselta tulee uusi lorukirja Lasten Keskuksen kustantamana mutta ensin uppoudummekin vanhempaan, jo klassikkoon, Taikuri Into Kiemuraan, josta Otava oli ottanut suureksi ilokseni uuden 3. painoksen (2016, ap. 2007, saatu kustantajalta).

Taikuri Into Kiemurassa esitellään toistakymmentä ammattia. On raitiovaununkuljettajaa, Miss Maitotyttöä, nuohoojaa, sisäministeriä, puhelinmyyjää, palomiestä, grillikioskin myyjää ja pullonkerääjääkin. Kirjassa on hauskasti hyvin monen sorttista ammattia, joka ainakin meillä kirvoitti keskustelua erilaisista töistä. Sain vastailla muun muassa kysymyksiin tekeekö sisäministeri vain sisällä töitä ja että miten nuohoojan kasvot voivat olla kuvituksessa puhtaat. Relevantteja huomioita.

Itkosen lorut rallattelevat niin leppoisasti, että ne suorastaan lentävät suustani. Poljento saa minut äänilukijana elämöimään milloin mitenkin. Lapseni rakastivat kuunnella näitä runoja. Ja kaikkein tärkeintä on se, että runoissa oli usein hauskoja, suorastaan huutonaurua tuotavia kohtauksia. Se on meille runoissa tosi tärkeää, että vaikka mukana on elämänviisautta ja ehkä ah-niin-haikeaakin menoa, on jutut kerrottu niin, että sitä kuuntelee ilolla ja suurella mielenkiinnolla. Millaisia ne parhaat tarinan kertojat ovat joka aikakaudessamme olleet? No sellaisia, jotka kertovat elävästi elämästä ja runsaalla rohkealla huumorilla sävytettynä! Itkonen on aikakautemme taitavimpia tarinankertojia.

No, kuulkaapa vaikka näitä esimerkkejä. Vihtori Munakas tuijottelee virka-autostaan lastenjuhlaa ja huokailee, kun ei pääse sisäministerikiireiltään mukaan: " Autoon ei voi nähdä sisään:// tuotekehittelyn tulos.// Olen sisäministeri.// Kurkistelen ulos.". Entä millaisia kännyköitä G.S.M Uivelo, puhelinmyyjä tarjoaa: " ...puhelin, jolla voi leikata tukkansa,// harjata hampaansa, kuivata sukkansa." E.T. Kaukainen tasavallan presidentti -lorussa taas on pieniä muistoja aiemman presidentin kaudelta: "Hymyilen kauniisti:// haukkuvat heikoksi.// Tukka on sekaisin;// kutsuvat peikoksi." . Tarja Halostahan verrattiin aikoinaan muumimammaan. Minkähän arvonimen Sauli Niinistö lastenkirjallisuudesta saisi?

Kirjan kuvituksen on tehnyt Christel Rönns, ja onkin aivan huippuluokkaa. Ihastuttava, runsas värien käyttö, persoonalliset ja ilmeikkään henkilöhahmot ovat täydellisessä sopusoinnussa Itkosen loruissa. Väkisinkin mieleeni tulee jokin messukeskustelu, jossa Itkonen oli puhumassa kuvittajien kanssa tehdystä työstä ja muistini mukaan Itkonen antoi aika vapaat kädet kuvittajalle ja keskittyi lähinnä vain omaan tuotokseensa. Kertoipa myös, että oli yllättynyt kun oli joskus saanut tietää, että Christel Rönns onkin nainen eikä mies!

Taikuri Into Kiemura on kirjoituttanut minua jo aiemminkin täällä. Lisäksi olemme kuunnelleet Veli-Matti Karénin säveltämänä näitä Taikuri Into Kiemuran runoja lastenlaulumuodossa. Cd on ihan ok mutta ei vedä millään tavoin vertoja Marjatta Meritähden säveltämiin kalalauluihin cd:llä Lohi ui ohi, jonka laulut osaamme kaikki ulkoa!

Johan Jukka Itkonen on teillekin tuttu loruilija? Mikä Itkosen kirjoista on teidän lempparinne? Toivon kovasti, että Lasten Keskus/Kirjapaja tekee Itkosen Krokotiili hikoaa -kirjasta pian uusintapainoksen, sillä se on myös ihan superhyvä!

"Kerran nousin puuhun

kotikissaa pelastamaan,

ja jouduin, pahus vieköön,

aika kummalliseen jamaan.

Samassa kun pääsin puuhun,

kissa juoksi alas. (...)

Siellä sitten kököttelin,

enkä päässyt himaan.

Oli pakko jäädä sinne

puuhun talvehtimaan."

- Jukka Itkonen: Ieso Ala-Vikkelä, palomies kirjassa Taikuri Into Kiemura

Joskus lastenkirjojen kansi on niin onnistunut, että se suorastaan pakottaa luokseen. Tänä keväänä tiedän ainakin kaksi suomennettua lastenkirjaa, jonka kansikuvitus asetti kirjoille huomattavan suuret ennakkotoiveet. Toinen niistä on Daisy Hirstin Ei käy päinsä, Antero! (Lasten Keskus, 2016, loistava suomennos Kalle Nuuttilalta).

Daisy Hirstin kuvitushan tuo heti mieleeni Chris Haughtonin kuvituksen ja kirjat, jotka ovat loistavia. Ei käy päinsä, Antero! joutuu siis heti ennakko-oletuksiltaan kovaan sarjaan. Kirjassa esitellään kaksi mitä-lie-öttiäistä: Natalia ja Antero (loistavia nimivalintoja suomentajalta!). Natalia taitaa olla taitava isosisko ja Antero taas veijari pikkuveli. Niin kuin usein, myös näillä sisaruksilla leikit sujuvat pääasiallisesti hauskasti ja yhteistyössä. Mutta Anterossa on erehdyttävästi Rasavillin Jasun virkaa ja sehän johtaa ikäviin tilanteisiin. Antero piirtää leluihin ja syö Natalian lempikirjaa...! "EI KÄY PÄINSÄ, ANTERO!".

Natalia suuttuu niin kovasti, että piirtää tosi pelottavan piirroksen kostoksi, eikä anna Anterolle anteeksi, vaikka Antero ehdottaa korjausvinkkejäkin: "Ehkä voimme korjata kirjasi hillolla?". Sitten Natalia tulee katumapäälle, sillä entä jos hänen piirretty toiveensa käykin toteen ja Antero kohtaa nuo hirviöt ja kaamean hernesateen??!

Kirja on loistava lastenkirja! Veikkaan, että tämä kirja pääsee heti vuoden 2016 suosikkeihini. Perinpohjainen ajatushan on tietenkin sisarusten välinen suhde ja siihen liittyvät riidat. Samalla kirjassa kuvataan mustasukkaisuutta ja epämiellyttäviä tunteita mitä rakkaisiin sisaruksiin itse kukin välillä tuntee. Se on myös loistava kuvaus meille aikuisille siitä, miten voimakas lapsen mielikuvitus on ja kuinka lapselle mielikuvitus voi tulla myös hyvin-hyvin todeksi, ja silloin se on yhtä kuin totta. Ja tuo ajatus voi olla lapselle äärimmäisen raskas yksin kannettavaksi. Olipa kyseessä sängyn alla asuva hirviö tai halu satuttaa sisarusta.

Daisy Hirstin kuvitus on yhtä laadukasta kuin Haughtonin. Sen näennäinen yksinkertaisuus ja rosoisuus tekee kokonaisuudesta kivan selkeän ja luultavasti toimii myös pienemmälle katselijalle (joskin kirjan pituus ja tarina on osuvampi jonnekin taaperosta, noin 3-vuotiaasta eteenpäin). Nämä vähän hassun näköiset ötökät ovat todella huvittavia ja ilmeikkäitä ja korostavat kirjan hyväntuulista, rentoa ja sangen hauskaa otetta! Kirja nauratti meitä kovasti jo ensi lukukerralla ja pääsi heti ainakin omiin suosikkeihini. Suomennoskin on, toistetaan nyt tämäkin vielä, hyvin hauska ja onnistunut. Mahtavaa!

"Molempien mielestä oli hauska anaa puluille lempinimiä, (Banaani! Petkula!)
pudottaa tavaroita alas yläsängystä,
ja viettää tarinatuokiota."

- Daisy Hirst: Ei käy päinsä, Antero!

Taitelijanimellä kulkeva Janosch on minulle yksi tärkeimpiä lastenkirjailijaklassikoita. Olen aiemminkin sanonut, että minulle Janoschin kuvitukset ja hieman melankolissävyiset, jokseenkin rauhalliset, nonsensemäiset ja siten erinomaisella huumorilla sävytetyt teokset ovat kolahtaneet jo varsin pienenä. Ja onnekseni myös lapseni tykkäävät näistä, joten Huli Hunskeli lähti kirjaston satuosastolta hypellen mukaamme.

Ja voi miten hyvä tämä on! Huli Hunskeli (WSOY, 1988, suomentanut Riitta Mäyrälä) on kirjoitettu ja 1980 ja tiedättekö tämä menisi tyylisuunnaltaan aivan tämän hetken hittikirjallisuudesta. Sillä tarina on rakennettu todella lasta koukuttaen ja mielenkiinnon säilyttäen. Se kutsuu mukaan seikkailuun, se käyttää kuvia osana tarinaa, se laittaa lukijansa aivojumppaan ja vuorovaikutukseen. Siellä on listoja, lapsen pitää täydentää lausetta, se kysyy mitähän seuraavaksi tapahtuu- arvaapa arvaa! Eli täysin kuten nykyaikana lastenkirjoissa tuntuu olevan osittainen trendi, jossa teksti ei ole enää pelkkää tasaista tekstiä, vaan enemmän interaktiivisuutta jäljittelevää, joka kutsuu lukijaa tutkimaan, kiinnostumaan, käyttämään hoksottimiaan.

Huli Hunskeli on joku eläin, mikä lie, keksitkös itse? Kirjassa kuitenkin Huli Hunskeli ja hänen kaverinsa Hepo Hunskeli seikkailevat pienissä eläimellisissä tarinoissa. Ne ovat melko nonsensemäisiä, siis tosi höperöitä ja lähestulkoon kummallisia- ja siksi niin ihastuttavia! Ensiksikin kerrotaan Huli Hunskelin hatusta, kuinka kätevä se on. Hattu kun estää putoavan omenan satuttamasta päätä, antaa suojan vaaralliselta kotkalta, toimii peittona ja aika ajoin myös kätevänä veneenä!

Huli Hunskeli saa myös tärkeää pullopostia. Sellaista mitä jokainen lapsi tasaisin väliajoin tarvitsisi, sillä siinä lukee: "Joka tämän lukee, hänen ei enää ikinä tarvitse pelätä mitään.". Entä kun Huli Hunskeli ja Hepo Hunskeli päättävät rakentaa talon, tallin ja yhden konserttitalon? No, eihän se riitä alkuunkaan, sillä pitää saada vielä 1 kylpyhuonetalo, 1 verstas, 1 hunajasankkoaitta, 1 parveketalo... ja kanarialinnunlaulumaja ja helikopteritalli!

Ja mikä ehkä kirsikkana Huli Hunskelin nenällä? Kirjassa toistuu yksi simppeli ja niin nerokkaan tarttuva loru, joka pakottaa kaikki kuulijansa loruttelemaan sen yhteen ääneen!
Siis aivan rakastettavan ihana lastenkirja! Mistä ihmeestä minä saan tämän omaksi? Hymyilimme lasteni kanssa koko 169 sivua alusta loppuun saakka!

Aurinkoisia talviulkoilupäiviä kaikille! Ja muistakaa lastenkirjablogistin lääkemääräys, että kaikenlaiset flunssat lähtevät parhaiten luottokirjoilla sohvalla köllien!

"Hulivili Hunskeli
hippeli huppeli,
muutu sinä minuksi
ja minä muutun sinuksi."

- Janosch: Huli Hunskeli

Hipun laatikkoleikki

Richard Scarryn eläinten joulu

Typy ja topakka tonttu

Karoliina ja nokkela Neema

Pallopää palloilee

Uusi vuosi alkaa sadun maailmassa

Kaksi pientä ja sopivan pippurista

Syksyn 2015 kirjat päivitetty

Ajankohtaista asiaa, eli tuhmista luistimista

Onni-poika saa uuden ystävän

Roald Dahl: Taikasormi

Rasavilli Jasu ja rasavilleistä jasuista

Tekemisen riemua pyyhittävillä tehtävillä

Lotta Levoton ja Lättälampaat

Lastenhuoneen laulukirja

Äkkää ja tökkää kotona

Nalle Puh

Taikuri Into Kiemura

Ei käy päinsä, Antero!

Hulivili Hunskeli hippeli huppeli!