Hipun laatikkoleikki

Viime aikoina mediassa on vanhempien kännykän räpläystä syynätty urakalla. Älypuhelimien on sanottu vähentävän lasten ja vanhempien vuorovaikutusta ja jopa lasten kielellisiä vaikeuksia on pohdittu johtuvan nykyisestä online-elämästämme. Olemmeko läsnä? Keskustelemmeko irl?

Hmm, ehkä nämä kysymykset ovat han hyviä asioita nostaa esille aika ajoin ja herätellä meitä siihen miten toimimme. Veikkaan, että suurta syyllistymistä ei pidä automaattisesti ottaa vastaan mutta omia toimintatapojaan lienee terveellistä aika ajoin tarkastella. Sillä tokihan lapsi tarvitsee kaikkeen kehitykseensä aikuisen täyttä huomiota muuttuvan tarpeensa mukaan sekä ihan ihkaoikeeta juttelua ja asioiden ällistelyä ääneen ja varsinkin pienenä, kun omaa kieltä ei vielä ole!

Vai pitäisikö meidän miettiä niinpäin, että miltä itsestä tuntuu jos kollega räpeltää hymyssä suin tekstiviestiä konsultoidessasi häntä vakavassa asiassa? Tai millaista on jutella kaverin kanssa, joka kommentoi jatkuvasti jotain muuta seuraamaansa mediaa, eikä kertomaasi tarinaa? Entä tulisiko tulevaisuudessa myös älypuhelimille olla pikkujouluissa omat tonttulakit? No joo, ymmärsitte pointin!

Tilannehan ei ole historiassakaan täysin outo. Petra Heikkilä on kirjoittanut ja kuvittanut minusta oivan kirjan Hipun laatikkoleikki (WSOY, 2009, oma kirjahylly), jossa possuperhe saa television ja vanhemmat uppoutuvat katselemaan sitä. Pieni porsas keksii pahvilaatikosta jos jonkinlaisia hauskoja leikkejä lelu(?)kaverinsa kanssa mutta vanhemmat vain toljottavat elävää kuvaa niin kauan, että sähköt sammuvat. Silloinpa Hippu kertoo, että (tosielämän)tv-ohjelma jatkuukin Hipun huoneessa, jossa Hippu itse esittää pahvilaatikossa ohjelmia. Aika osuva tarina.


Petra Heikkilän kuvakirja on todella hieno. Ensinnäkin näennäisen simppeli ja nykyaikana lähes rauhallisen seesteinen kuvitus on monitasoinen, kollaasimainen, jota on hauska ihmetellä. Tarinan lauseet ovat mukavan lyhyitä, toteaviakin, ja sopivat näin pienemmällekin kuulijalle. Kuvitus ja teksti luovat yhdessä hauskan mahdollisuuden oivallukseen, joka antaa mukavaa "haastetta" lukijalleen. Kokonaisuus on hyväntuulinen, vaikka käsittelee vähän arkaluontoistakin aihetta- vanhemmuutta. Siinähän me kaikki vanhemmat ollaan helposti vähän herkkähipiäisiä? Tämä kirja on kuitenkin naurattanut lapsiamme ja meitä aikuisia vuodesta toiseen.

Kirjan tarina on melko ajaton. Tekniset vempeleet ovat aina olleet uhka ja mahdollisuus ja niiden vaikutuksia on pohdittu ajassa kuin ajassa. Televisio pitää vieläkin jonkun tason pintaansa, vaikka älypuhelimet ja tietokoneet syrjäyttävätkin sitä melko lailla. Televisiosta on tullut ikään kuin liikkuva maalaus, joka pidetään sinnikkäästi päällä taustalla, vaikka samalla tarkkaavuutta jaetaan jos jonkinlaisen yhteyden kanssa. Huhhuh, minua kuormittaa jo ajatuskin. Ja samalla huomaan, että joskus usein en enää osaa olla vain yhden laitteen tai kirjan kanssa, vaan silmäilen aika ajoin, että mitäs siellä ja täällä tapahtuu... Pelottavaa. Surullista. Ehkä elämä saisi tehdä pahvilaatikosta sermit ja antaa meidän tuijottaa sitä ilman sähköjä. Älyttäisköhän sittenkään.


" - Tulkaa kyytiin! Hippu huutaa isälle ja äidille.
Mutta vanhemmat katsovat vain televisiota."

- Petra Heikkilä: Hipun laatikkoleikki